Cartagena, kadut täyttyvät matkalaisten hiestä!

14.-19.6.2018 Cartagena De La Indias

Juu mää tiiän! Mikä tää Indias on? Ilmeisesti liittynee maailman keskinkertaisimman suunnistajan Risto Kolumbialaisen virheeseen matkalla Intiaan. Oleilen parvekkeella riippukeinussa ja ilma on tavalliseen tapaansa kuuma. Mikäli suunnittelet matkaa Cartagenaan, älä tule Cartagenaan. Cartagenassa on saakelin tukala olla!

Kaikki alkoi, kun lentomme Medellinistä laskeutui Karibian raannikolle. Otimme lennon, sillä bussilla matkaan olisi kulunut 17 tuntia. Astuin ulos koneesta ja jokin potkaisi minua naamaan. Ensin luulin Kolumbuksen haamun saapuneen ennenaikaisesti piiskaamaan persaukseni punaiseksi nykyisten kirjoitusteni epäkunnioittavuuden johdosta. Kun Isä Meidän ei auttanut, ymmärsin vain törmänneeni tavattoman märkään ja kuumaan ilmamassaan. Hengittäminen tuntui raskaalta ja paita kastui hetkessä. Puolessa minuutissa aloin ikävöidä ohueksi parjattua vuoristoilmaa.

Otimme vähän lomaa lomailusta. Jätimme kaiken maailman turistikierrossuunnitelmat sikseen ja täällä kuluneet neljä päivää ovat pyhitettyinä loikoilulle ja nesteytykselle. Yhtenä iltana lähdimme bailaamaan kylille. Päädyimme tuhoisan hintaiseen baariin, joten tavattoman hauskan illan seurauksena pidimme pari säästäväistä päivää.

Helppoa säästämisestä teki se kummallinen seikka, että presidentin vaalien aikana maassa on voimassa niin sanottu Dry Law. Tämä tarkoittaa puolentoista vuorokauden mittaista alkoholikieltoa. Ilmeisesti ongelmana on joko humalassa äänestävät ihmiset, humalassa äänestämättä jättävät ihmiset tai humalassa äänestystulokseen pettyvät ihmiset. Viimeisimmät saattaisivat ilmaista mielipiteensä toimimalla humalassa mellakoivina ihmisinä. Näin siis joku poliitikko keksi lentävän lauseen: ”Hanat Kiinni!” Samaisen kaverin ovelle ilmestynee joku päivä prätkähiiriä utelemaan tekijänoikeusrikkomuksista ja mahdollisesta turpasaunasta, mikäli näitä rikkomuksia ei korvattaisi rahallisesti tai juustolla. Hiiret ovat hulluina juustoon.

Cartagena on jälleen kerran kaunis kaupunki. Kaikki kaupungit taitavat olla vähän kauniita täällä. Blaablaablaa. Rumissa kaupungeissa en joutuisi rasittamaan siroja jalkojani kaupungilla ottamassa kuvia. Kuvien idea on yleensä perin yksnkertainen: Elsa ja värikkäitä taloja. Uusin innovaatio on Elsa keskellä tietä. Näin kuvaan saadaan enemmän taloja ja kuvaustoimintaan lisää mielenkiintoa, kun kuva pitää saada napattua ennen, kuin katu täyttyy askelista. Elämä Cartagenassa on kuolemista.

Olen viimeisten päivien aikana pohtinut kovasti, voiko ihminen kuivua ja sulaa samaan aikaan. Tunnen sulavani, mutta tiedän kuivuvani. Olen melko varma, että vain pois pääsy pelastaa minut kohtaloltani, muuttumiselta jonkinlaiseksi kuivaksi kokkareeksi. Toinen vaihtoehto olisi uiminen Karibian lämpimissä vesissä. Kokeiltu on. Seuraavaksi kerron, miksi rannalle meneminen on perin raskasta.

Kuten muissakin kunnon rannikkokaupungeissa, myös Cartagenassa rannat sijaitsevat sangen kaukana keskustasta. Minä, Elsa, sekä ystävämme Steve otimme taxin ja lähdimme uimaan. Taxi ei ollut kallis, joten se sopi hyvin säästäväiseen meininkiimme. Taxin saavutettua hienot hiekkarannat odotin jo innolla veteen pulahtamista. Silloin näin jotain kummallista. Meitä lähestyi möykky, jota seurasi kaksi muuta möykkyä. Möykyssä oli jotain tuttua. Möykky kertoi nimensä, jota en nyt muista, mutta se taisi olla ihan ihmisen nimi. Matalalla äänellään se selitti olevansa rannan pomo. Erotin nyt möykyllä olevan neljä raajaa, silmät ja suu. Tutkiskeltuani hetken varmistuin, että rannan pomo oli kookas ihminen, luultavasti uros. Ystävineen se otti meidät suojelukseensa. Se alkoi tarjota rantatuoleja, joiden hintaa en halunnut tietää. Niillä oli myös juotavaa, ruokaa ja aurinkolaseja. En täysin ymmärrä, miksi itse johtaja vaivautui kaupustelemaan tavaroitaan meille. Kolme köyhää reissaajaa, jotka katselivat hölmistyneinä ympärilleen. Samalla möykky suojeli saalistaan. Hän hätyytteli muita kaupustelijoita ympäriltämme. Rannat tosiaan olivat täynnä kaupustelijoita. Muut tosin vaikuttivat vähemmän vaarallisilta, kuin möykkytrio. Pyrimme kertomaan möykylle, että kävelemme vähän, mutta möykky seurasi meitä ja höpötti kauppapuheitaan. Olisin ollut kauhuissani, mutta Buffalon katoilla lihaksikkaaksi itsensä työskennellyt Steve rauhoitti mieltäni. Karistimme lopulta möykyn kätyreineen kannoiltamme ja pääsimme etsimään omaa rantaamme.

Oma spottimme löytyi kahden kalliorykelmän välisestä poukamasta. Se oli tarpeeksi suuri uitavaksi, mutta liian pieni kaupusteltavaksi. Pääsimme uimaan ja välillä torjuimme satunnaisia kauppiaita. Tässä kohtaa onneni kääntyi. Kärsin vakavasta alpakattomuusmasennuksesta ja tiedän, että loittonemme jatkuvasti alpakoiden luvatusta maasta. Suuntaa tullaan kyllä korjaamaan! Rannalla ei uiskennellut edes laamoja, mutta lintuja oli runsaasti. Ne olivat perhanan hienoja. Näin pelikaanin! Pelikaanit toimivat tunnetusti kohtalaisena lääkkeenä alpakattomuusmasennukseen. Siellä se kurkoili kivellä muiden merilintujen keskellä.

Joku valkoinen hirmutus kävi myös ahdistelemassa minua muiden polskiessa lämpimissä aallokoissa. Valkoiset hirmutukset saalistavat herättämällä vähä-älyisen uhrinsa luottamuksen kääntymällä selin. Siinä hetken hämäiltyään tämä maailman vaarallisin lintu käy räväkällä takaperinvoltilla uhrinsa niskaan. Kuristusotteessa räpiköivä uhri ei kykene suojaamaan lompakkoaan ja pian hirmutus liitelee lähimmälle automaatille nostamaan uhrin tilin tyhjäksi. Joulupukki tietää kaikkien lasten nimet, hirmutus tietää kaikkien korttien PIN-koodit. Onnekseni Steven massiivinen hahmo nousi merestä pelastamaan minut. Jopa valkoiset hirmutukset pelkäävät Steveä!

kuvassa valkoinen hirmutus hämäysasennossaan

Jooh… Ensimmäinen Kolumbian retkeni alkaa olla ohi. Huomenna poistumme kohti Panamaa. Juhannus tullaan viettämään San Blasin saaristossa nykyajan ulkopuolella. Onneksi Panamasta päästyämme aloitamme matkan kohti etelää ja alpakoiden valtakuntaa!

Epäilyksiä Medellinin “miljardööristä”

11.-14.6.2018 Medellin

Parvekkeella Cartagenassa on perkeleellisen kuuma. Ilma on kuin puuroa: ihanteellisen lämmintä syötäväksi, mutta tavattoman paksua oleilemiseen. Harkitsen snorkkelin ostamista, sillä vaikka olemme viettäneet menneen viikon vuoriston ohuissa kaasuissa, on Cartagenan märkää rannikkoilmaa huomattavasti epämukavampi imeskellä. Mitäs Medelliniin kuului?

Medellinissä tuli puuhailtua joka päivä jonkun turistikohteen ympärillä. Saavuttuamme hostellille olimme väsyneitä ja nälkäisiä yöbussin takia. Ruuan etsintä sujui siis rauhallisesti riidellen. Kunhan sisäiset demonimme saatiin hukutettua ravintoon, päätimme lähteä suoraan asian ytimeen: Dont say hes name tour (kaikki mahdollisesti asiaan kuuluvat heittomerkit jätetty pois rallienglannillisista syistä). Pettymykseni oli valtaisa, sillä kierros ei käsitellyt kaikkien aikojen voimakkainta pimeyden velhoa, Lordi Voldemortia. Pettymyksestä selvittyäni sain tietää, että automme jyristeli kohti Pablo Escobarin entistä kotia. Ilmeisesti hän nauttii edelleen jonkinlaisesta Voldemortmaisesta maineesta. En tiedä, mikä paikallisia vaivaa, kun Escobarin talon edessä saimme ohikulkijoilta niskaamme ikävää huutelua. Eikö täällä ymmärretä, että Narcosin saavutettua kohtalaisen suosion, olisi Escobarin tarinalla rahastettavissa melkoinen määrä ulkomaalaista rahaa. Paikalliset halusivat purkaa kaiken Pablosta muistuttavan, eivätkä oikeastaan toivoneet taloa käytettäväksi. Aikanaan, kun talo meinattiin avata turisteille, sen edessä tapahtui pommi-isku. Emme siis päässeet sisään, mutta se oli valtava. Pommin kestävä kerrostalo oli melko ruma. Muutoin Kolumbian tiilitalot ovat tavallaan kauniita, mutta Escobarpa päätti rakentaa ruman betonihirviön. Herättää epäilyksiä miehen väitetyistä rikkauksista. Toki kartellin rahakätköjä löytyy yhä, vaikkei kukaan tiedä niiden sijaintia. Tai ainakin joku löytää jotain kätköjä. Olivatko Aarnion pihalta löytyneet rahat myös kartellin kätköjä? Ovatko kartellin rahat Aarnion rahoja? Kuka näistä tietää… Ainakin sanoisin, että Kolumbiassa kannattaa hankkia lapio ja alkaa kaivaa!

Seuraavat epäilykset heräsivät lähtiessämme kohti Pablon itselleen rakentamaa vankilaa. Onneksemme olimme liikkeellä pienellä autolla, emmekä millään bussilla, sillä tiet vuorelle olivat hurjat. Miksi maailman rikkaimpiin kuuluva mies rakensi niin kapeat tiet? Haloo Pablo! Olisit nyt näyttänyt sitä rahaa, jos sitä tosiaan oli! Huristelu pienillä serpentiiniteillä pitkin rinteitä oli saakelin pelottavaa. Onneksi en ollut ratissa! Olisin vain ajanut alas, jotta se hirvittävä kuumotus loppuisi. Itse vankila oli pitkälti rapistunut tai hävitetty, mutta näkymät olivat hienot. Mikäli minun pitäisi rakentaa itselleni vankila, pystyttäisin sen melko samanlaiselle paikalle. Nykyään siellä on jonkinlainen vanhainkoti. Pablon pikku sellistä jäljellä ovat vain vanha disko, kokoushuone ja helikopterikenttä. Perus vankila siis.

Escobarin haudalla näimme suhtautumisen toisen puolen. Joillain on kuulemma tapana käydä vetämässä kokaiinia hänen hautakivensä päällä. Paikalle osui myös ihmisiä, jotka olivat selkeästi turismin sijaan muistelemassa entistä roistoa. Poistuessaan he antoivat pari taputusta kivelle. En ole varma, olivatko he kovinkaan vanhoja Pablon aikoihin. Saattoivat olla huumausaineihmisiä, joille Pablo lienee jonkinlainen marttyyri. ”Hän rakensi kouluja ja asuinalueita”, sanovat ilmeisesti ihailijat. Juu rakensi, mutta voiko niillä kuitata kaiken sen väkivallan ja sekoilun, jonka Medellinin Voldemort sai aikaan?

Käytyämme opastetulla ilmaiskierroksella keskustassa opimme, ettei suomalainen suorapuheisuus ole lainkaan kannattavaa. Kierros oli vain kohtalainen, ei mikään huippu. Palatessamme hostellille eräs työntekijöistä kysyi, mitä pidimme ja mehän tietysti kerroimme totuuden. Tätä seurasi valtaisat utelut syistä. Tyttörukka meni ihan paniikkiin. Onnistuimme pakenemaan, mutta pelko vesikuulusteluista leijui ilmassa seuraavan parin päivän ajan. Tästä lähtien pidän mölyt mahassani ja toistelen tekaistuja kehuja kaikesta. En kestä kidutusta!

Medellinissä otimme ison askeleen: aloimme käyttää julkista liikennettä. Medellinin metroista ja vaijerihisseistä koostuva liikennejärjestelmä on erittäin helppo, eikä kukaan ryöstänyt tai tappanut meitä, vaikka olimme tavallisten kuolevaisten seassa. Voitko kuvitella, että Kolumbiassa onkin täysin turvallista. Maailmasta on tullut tylsä! Lähdimme siis pienelle seikkailulle. Metrolla bussiasemalle ja bussilla pieneen Guatapen kylään. Tottahan toki korkeita paikkoja kammoavana ihmisenä pidin kiehtovana ajatuksena kiivetä pari sataa metriä portaita valtaisan kallion päälle. Näkymät olivat jälleen upeat. Järvimaisema toi mieleen Kolin kansallismaiseman. Upeat maisemat ovat ehdottomasti vuoriton parasta antia. Kannattaa matkustaa bussilla läpi maaseudun ja ihailla sympaattisia pikkukyliä, lehmuleita (lehmä, söpö) niityillä ja teiltä näkyviä jyrkkiä laaksoja.

Viikon maassa oleskelun jälkeen olen alkanut saada kiinni kielestä. Toki vain kuvainnollisesti, kautta likaisten näppieni. Paikallinen väestö ei puhu englantia, joten olen valjastanut käyttööni supliikkimiehen espanjan. Keskustelut sujuvat mukavasti, vaikken olekaan varma viestin saapumisesta perille. Minä en ymmärrä mitään, minä vain puhun. Voikohan sitä kutsua keskusteluksi, jos kaksi ihmistä höpöttää ymmärtämättä toisiaan…

Bogota ja parkettien rautakanki

8.-10.6.2018 Bogota-Medellin

Aurinkoinen keskipäivä hellii matkailijaa Medellinissä. Olemme siis saavuttaneet matkamme toisen kohteen, joka on vuoristoinen Medellin. Kaupunki sijaitsee vaivaisen 1500-metrin korkeudessa ja on huomattavasti Bogotaa lämpimämpi. Olemme lähdössä tutustumaan kaupungin keskustaan, mutta olisi myös aika päivittää blogia Bogotan kokemuksilla.

Viimeisimmän kirjoitukseni kirjoitin ensimmäisenä päivänämme Bogotassa. Aamu oli hieman koleahko, mikä on tavallista 2500-metrin korkeudessa sijaitsevassa kaupungissa. Melkoinen aivopieru Quesadalta: ”Perustanpa kaupungin paikkaan, jossa on kylmä, vaikka kaikkialla muualla olisi lämmin.” Hän ei varmaan joutunut asumaan siellä ja naureskeli Bogotalaisille jossain rannalla.

Heräsin aamulla liian aikaisin. Aikaero teki tepposet ja vaikka olin väsynyt, heräsin jo noin kello viisi paikallista aikaa. Nukuimme kuuden sängyn dormissa, ja huonetoverini meinasivat herätä taistelua ja pakenemista enteilevään karjaisuun. Jokin kutitti reittäni peiton alla. Kahmaisin paniikissa kohti kutiavaa aluetta. Onnekseni sain huomata sen olevan vain peitosta purkautunut lanka. Myöhemmin sain kuulla, ettei Bogotan korkeudessa ole paljoakaan kuumottelevia hirviöitä.

Väsymyksestä huolimatta kiertelimme aamupäivän kaupungilla ihmettelemässä la Candelarian värikkäitä ja kapeita katuja. Paikat, jotka saapuessamme olivat näyttäneet pimeiltä sivukujilta, olivatkin osa historiallista keskustaa. Eivät siis ole kovinkaan pelottavia. Tätä turvallisuutta korostavat poliisit ja sotilaat, joilla on täysi taisteluvarustus niskassa. Näin jopa laaman, joka on alpakan sukulainen. Kyseinen yksilö oli tosin raahattu keskustaan turistien pällisteltäväksi, joten en erityisemmin kokenut olevani lähelläkään alpakoiden valtakuntaa.

Hostellistamme kerrotakoon, että se oli aivan ihastuttava. Botanico hostel on vanhassa rakennuksessa vuoren rinteellä. Se ei ole järin moderni, lämmin tai hyväkuntoinen, mutta paikan ilmapiiri on aivan kultainen. Pienen hostellin henkilökunta muistaa asiakkaat nimeltä ja hengailee ja järjestelee ohjelmaa. Joogaa, tanssikursseja, ruokailuja ja juomailuja.

Osallistuimme juomailuun. Väsymys ei paljoa painanut, kun kysymys lähdöstä esiteltiin. Bilebussilla baariin ja takaisin, ilmaista juotavaa ja paikallista väestöä suositussa ravintolassa. Kuulosti hienolta, oli hienompaa. Reissu oli kulttuurishokki, joka alkoi jo ennen bussiin pääsyä. Elsan venähtänyt vessareissu loppui liian äkisti ja bussimme ehti karata kulman taakse. Meinasimme myös mennä väärään bussiin, mikä olisi ollut ikävää. Joukko kielitaidottomia turisteja jossain slummissa ihmetellen, että ”Donde esta el baari?” Toki sitä olisi voinut myös luonnehtia melkoiseksi kokemukseksi. Jälkeenpäin sanoisin, että olisi pitänyt ottaa väärä bussi…

Bussissa sain tietää, että Elsan jumpsuitin vetoketju oli asettunut aloilleen. Se ei pitänyt asua kiinni, mutta myöskin esti vessareissut. Seurueemme varustevastaavana sätin itseäni. Miksei minulla ole hakaneuloja mukana. Kaikki oli hostellilla. Pomppuisilla teillä, kädet täynnä juotavaa, pian sylit täynnä juotavaa ja kaiken päälle pitäisi korjata jumpsuit. Se homma jäi tekemättä.

Saavuimme luvattuun baariin ja Elsa lähti kahden avuliaan Senjoritan kanssa vessaan korjaamaan asua. Minä lähdin etsimään tiskiä. Yleensä ihmiset baariin tullessaan menevät tiskille, eivät etsi sitä, mutta Andres Carne (tms) oli erilainen paikka. Tiskiä ei näkynyt. Joka puolella oli tarjoilijoita ja pöytiä ja ruokailijoita. Tutkimusmatkallani löysin tanssilattian, matkamuistomyymälän, sekä pari yhtä hämmentynyttä länkkäriä, mutten tiskiä. Löysin jopa Elsan, jonka asu oli korjattu. Lopulta, kun kysyimme sadatta kertaa, mistä saa juotavaa, joku tarjoilija lähti hakemaan. Aikaa kului tavattomasti, ja lopulta sain oluen. Vodka-redbullin tilannut australialaiskanadalainen seuramme sai lasilliset vodkaa. Seuraava puoli tuntia meni redbullin tilaamiseen. Vartin kohdalla joku tuli kysymään, haluaisiko ystävämme sokeritonta, vai tavallista redbullia. Tämä sai rauhallisen miehen hieman hikeentymään.

Päätimme suunnata tanssin pyörteisiin. Tanssilattia oli täynnä taidokkaasti sambaavia kolumbialaisia. Päädyinpä itsekin jonkun paikallisen tyttörukan opastettavaksi. Hän taisi tosiaan kuvitella, että voisi saada minusta irti sambaavan partaveitsen. Ensin haettiin askelia. Luulin jo oppineeni, kunnes hän kehotti minua liikuttamaan lantiotani. Missä vaiheessa ihmisen evoluutiota lantiosta tuli liikkuva osa? Niinpä, ei missään vaiheessa! Mikäli olisin onnistunut nitkuttamaan perisuomalaisen kankilantioni johonkin suuntaan, se olisi luultavasti jäänyt niille sijoilleen seuraaviksi vuosikymmeniksi. Ihmisten kysellessä, miksi minulla on noin vino lantio, saisin selitellä sambanneeni. He varmaankin ymmärtäisivät. Kun olin tyydyttänyt tuskan tuottamisen tarpeeni tallomalla varpaita, päätimme minun olevan täysi pettymys samban suhteen ja loppu ilta kului vapaalla tyylillä. Kummallisen tiskittömyyden takia illan saldoksi tuli kaksi olutta. Ehkä tiskitön baari on sittenkin varsin vastuullinen baari.

Lomalla ei tule krapulaa. Seuraavana päivänä kävimme opastetusti tutkailemassa Bogotan täysin käsistä lähtenyttä katutaidetta. Kaikki seinät ovat töherretty graffiteilla. Pakko myöntää, että nämä alkavat olla jo melko taitavia töhertämään. Taiteilijat eivät olekaan tyytyneet pelkkään hakaristiin ja kirkkoveneeseen, vaan teokset ovat kauniita ja kantaa ottavia. Opin taiteilijoiden tyylejä, graffitien tyylisuuntia, sekä tietenkin sen, mitä tekemistä Justin Bieberillä on Bogotan katutaiteen laillistumisen kanssa. Ne ovat varsin pitkiä juttuja kaikki, joten en niitä nyt avaa. Menkää itse tutustumaan.

Siirryimme Medelliniin yöbussilla, joten viimeisenä päivänämme Bogotassa meillä oli aikaa käydä piipahtamassa vuorella, joka kohoaa kaupungin ylle. Koska hissiin oli niin sanotusti vitunmoinen jono, päätimme nousta jalan, kuten vuorten valloitus kuuluukin tehdä. Myös ylös rakennettu tie (juu sinne meni tie) oli täynnä turisteja, joten parin kilometrin pätkä oli tuskallisen hidas. Tämä toki sopi Elsalle, joka suunnittelee myös Everestin perusleirin valloitusta. Hän halusi nousta hitaasti, jotta totuttelisi ohueen ilmaan. Hän myös läähätti samasta syystä. Huonolla kunnolla ei ollut mitään tekemistä tässä. Ei mitään! Tulihan selväksi? Huipulla minä ja Veikka Gustafssoninakin tunnettu siskoni koimme yllätyksen. Siellä oli meneillään jonkinlainen vaalikampanjaan liittyvä huutelu, joka liittyi Kolumbian tuleviin presidentinvaaleihin. Petroa aikoivat vissiin äänestää. Minä en, sillä Petro aiheuttaa tungosta muutoin niin kauniille vuorelle. Emme meinanneet päästä alas, kun väkeä oli niin kamala määrä tukkimassa polut.

Botanicon jättäminen oli kurjaa, mutta eteenpäin on mentävä. Yöbussia suosittelen kaikille. Busseissa on mukavasti jalkatilaa, eivätkä ne ole hinnalla pilattuja. Matka menee nopeasti, mikäli saa nukuttua. Tie Bogotasta Medelliniin on niin mutkainen vuoristorata, että vessassa käyminen oli melkoinen seikkailu. Oletko koskaan yrittänyt nostaa housuja vuoristoradassa? Mikäli olet, olet sairas perverssi. Vuoristoradassa ei tule laskea housuja, sitä varten meillä on vuoristoteiden bussien vessat. Häpeä! Medellin on nyt kuitenkin saavutettu ja uudet seikkailut odottavat.

Pelkoa ja inhoa tien päällä

 

6.-8.6.2018 Helsinki-Madrid-Bogota

Noniin Kolumbia saavutettu, sanat ja haaveet muutettu teoiksi ja ensimmäinen askel reissusta otettu. Näin ollen on siis aika alkaa täyttämään internettiä matkakertomuksellani.

Ensimmäinen aamumme Bogotassa on harmaa. Pilvet varjostavat ikävästi vuoren rinteellä sijaitsevan hostellimme kattoterassilta aukeavaa upeaa näkymä kaupungin ylle. Suomessa toteaisin tylysti moisen päivän olevan täysin kelvoton minkäänlaiseen elämiseen ja vetäytyisin sohvalle mököttämään, mutta nytpä ollaankin lomalla. Edessä on kesän mittaisen matkamme ensimmäinen päivä kohteessa.

 

Matkamme ensimmäinen etappi alkoi Helsingistä, jonka sää oli yllättävän hyvä, vaikka kesän hellepäivät tuhlattiin jo toukokuussa ja Suomen kesä tulee olemaan kylmä ja sateinen, sekä äärimmäisen kurja kaikille sen kokeville.

Suurta kulttuurishokkia enemmän minua arveluttivat lennot. Saimme toki kevennettyä taakkaa yöpymällä Madridissa, mutta tästä huolimatta en ollut koskaan lentänyt moisia matkoja.

Lentomme Norwegianin pienellä pulkalla kesti vain nelisen tuntia, eikä sikäli ollut kamala tuskien taival, mutta jokin siinä lentämisessä tuntuu perin luonnottomalta. Huojuvan nousun seurauksena teräksinen puikula ampaisee taivaalle ja kiitää valtavalla vauhdilla yli merten ja peltojen. Lopuksi heilahtelujen, rytinän ja epämääräisten äänien jälkeen kone saadaan maahan ehjänä ja voi sanoa jälleen huijanneensa kuolemaa. Ähäkutti! Äläkä sinä, oi kuvitteellinen lukijani, nyt käsitä mitään väärin. En pelkää lentämistä. Se vain tuntuu saakelin hullulta idealta.

Lentomme Madridiin sujui kuitenkin ongelmitta. Nousussa kuului epämääräinen kirskahdus, mutta kaikki sujui tavallisen kaavan mukaan ja kuolema laskeskeli maalipaikkoja täpärän tappion jälkeen.

Madrid ei varsinaisesti säväyttänyt. Espanjan ilkeän keskushallinnon pesäpaikka sijainnee keskellä tylsää ja tasaista erämaata, eikä matkalla lentokentältä hotellille ollut juurikaan nähtävää. Toki olisimme voineet piipahtaa keskustassa, mutta olen täysin valmis tuomitsemaan kyseisen kylän näkemättäkin.

Lento Bogotaan Air Europella oli jännempi. Matka Atlantin yli kesti 9-10 tuntia, mikä tuntui ajatuksena täysin sietämättömältä. Ensimmäinen pettymys koettiin, kun missään kohtaa ennen nousua ei soinut Europen Final Countdown. Voit nyt taputtaa vitsilleni. Ole hyvä vaan. Mikäli koet minun varastaneen huikean läppäsi, ota yhteyttä.

Nousussa koimme varsinaisen vaaratilanteen. Ohjeistus kuuluu seuraavasti: pöydät ylös, turvavyöt kiinni ja selkänojat ylös. Ohjeiden noudattaminen on ensisijaisen tärkeää ja sillä on varmasti suuri vaikutus nousuun. Elsan edessä istunut naispuolinen terroristi päätti kuitenkin vaarantaa kaikkien hengen. Hän ei huutanut mitään uhkauksia tai ilmoittanut haluavansa lentää läpi Hartwall-areenan seinästä, koska ei pidä Rottenbergin hirmuvallasta, vaan kylmäverisesti kesken nousun laski istuimensa selkänojan alas.

Veri pakeni kasvoiltani. Meinasin huomauttaa asiasta, mutta totesin, ettei noin laskelmoivan ja murhanhimoisen ihmisen kanssa kannata yrittää neuvotella. Istuin aloillani ja toivoin parasta. Oletettavasti suurta kamppailua ja ammattitaitoa vaatineiden vaiheiden jälkeen kapteenimme sai koneen ilmaan. Kiitin luojaani ja lällätin jälleen kuolemalle.

Seuraavan vaaratilanteen havaitsin koneen näytöltä, jolta saattoi seurata lennon etenemistä kartalla. Sankarillinen kapteenimme lennätti meidät vaarallisen läheltä Bermudan kolmiota. Ymmärrän tämän varsin hyvin. Mies oli juuri pelastanut koneellisen ihmisiä, ja kaikkivoipaisuusharhassaan päätti hieman brassailla.

Tämäkin kone saatiin lopulta maahan, jopa oikein lentokentälle. Kun tullimuodollisuudet oli hoidettu ja ensimmäinen askel El Doradon kansainvälisen lentokentän ovista raapaisivat öisen Bogotan asfalttia, olin kauempana kotoa kuin koskaan.

Väsymyksestä ja nälästä huolimatta olin valppaana. Jokainen pusikko saattaa kuhista ilkeitä eläimiä, jotka silkkaa pahuuttaan vaanivat kokematonta matkailijaa myrkkypistimineen ja -hampaineen. Jokainen vastaan tuleva ihminen on potentiaalinen ryöstämään tai huijaamaan tai molempia. Tällaiseen potentiaalisen huijausyrityksen kohteeksi valikoiduimmekin välittömästi, kun ovet avautuivat ja nuuhkaisimme ensimmäistä kertaa ohutta vuoristoilmaa.

Lentokentillä ihmisten kimppuun käyvät kaikenlaisia palveluita tarjoavia ihmisiä. Tällainen oli myös hetkellinen ystävämme Hector, joka havaitsi meidän olevan taxia vailla. Hectorin taxissa ei ikävä kyllä ollut mitään, mikä olisi viitannut sen olevan taxi. Lisäksi se sijaitsi pimeällä parkkipaikalla. Hieno henkilökortti hänellä kyllä roikkui kaulassa. Tästä huolimatta päätimme mennä tavallisen taxikuskin kusetettavaksi. Läpi pimeän Bogotan kiisimme kohti hostellia. Kolumbian liikennekulttuurissa on hienointa se, että vilkut ja kaistat ovat amatöörien ja akkojen puuhastelua. Kuskimme oli maanteiden kuningas!

Lopulta pääsimme hostellille, jossa vastaanotto oli varsin ystävällinen. Pienen esittelykierroksen jälkeen joimme oluet saapumisen kunniaksi. Baarista saa juotavaa ja piikki maksetaan vasta check outin yhteydessä. Mahtava ajatus. Enpä voi keksiä mitään ongelmaa, joka tuosta voisi syntyä.

 

Lentopelkoiselle muistilista:

-Ennen koneeseen nousua jonkun matkustajan on nuolaistava konetta. Se tuo onnea.

-Ennen nousua yksi matkustaja koneen molemmilta puolilta nimetään siipitarkkailijaksi. Siipitarkkailija huomioi siipien vapinan ja tärähtelyn ja välittää infon muille matkustajille.

-Nousun aikana turvavyö kiinni, selkänoja ylös ja pöytä ylös. Sano ei terrorismille, noudata ohjeita.

-Kuuntele koneen ääniä, se rauhoittaa mukavasti. Mikäli kone kuulostaa kaksitahtimopolta, on syytä huolestua. Mikäli kaksitahtikoneen ääni lakkaa, on syytä panikoida.

-Vessareissuilla askelten tulee olla höyhenen keveitä. Koneen olisi tarkoitus pysyä ilmassa, joten turha tömistely tulee jättää muihin tilanteisiin.

-Laskeutumisen aikana on hyvä käydä varmistamassa, että pyörät on muistettu ottaa esille. Kone tulee pehmeämmin maahan, kun pyörät ovat esillä. Mikäli kapteeni on unohtanut ne, saatat pelastaa koneellisen ihmisiä perin epämiellyttävältä laskeutumiselta. Tästä saanee palkinnoksi kolme hurraa-huutoa.