Machu Picchulle läpi harmaan työtaistelun

5.-9.8.2018

Cusco-Machu Pichu-Cusco

Cuscosta muodostui selkeästi päämajamme Perussa. Olemme jälleen Cuscossa odottamassa lähtöä kohti seuraavaa seikkailua. On aina mukavampi palata tuttuun paikkaan, jossa ei koe olevansa eksyksissä ensimmäisinä päivinä. Hinta-laatu-määräsuhteeltaan optimaalisen ruuan löytäminen on helppoa ja kaduilla hortoilu mukavaa. Perussa on tosin ongelma: ihmisillä on tapana kulkea kaduilla leveinä rintamina, jotka etenevät tavattoman hitaasti. En tiedä, johtuuko se paikallisten kiireettömyydestä vai mahdollisesti lyhyistä töppöjaloista. Hitaita ovat! Jonkun pitäisi tulla opettamaan tänne vähän länsimaalaista hektisyyttä!

Machu Picchulle lähtöä edeltävänä yönä olimme hostellimme pubissa pienimuotoisen olustelun ja lorvinnan parissa. Leppoisa tunnelma muuttui kaaokseksi, kun eräs Limasta kotoisin oleva neitokainen pudotti pommin: Cuscon liikennealan liitto (tms) on päättänyt ryhtyä lakkoon seuraavana aamuna. Yksikään Cuscon busseista ei aamulla liikahtaisi mihinkään. Tämä oli toki aika helvetillinen ongelma, kun me nyt olimme vihdoin saaneet ne liput sinne perhanan rauniokaupunkiin. Samperin ammattiliitot yrittävät tulla minun ja Machu Picchun väliin. Jos ikinä ihmettelet, miksi joku kannattaa Kokoomusta, syynä on varmasti viha lakkoilevia perulaisia bussikuskeja kohtaan. Sitä paitsi, ei kehitysmaissa ihmisten kuulu voida vaatia mitään oikeuksia! Silloin ne eivät ole enää kunnon kehitysmaita. No kai tässä kohtaa on pakko sanoa, että leikki leikkinä. Hyvä, että lakkoilevat jos joku suututtaa, mutta kyllä minuakin nyppi. Valjastimme hostellimme respasta uskolliset työhevoset selvittelemään vaihtoehtojamme ja muutamien puheluiden jälkeen he ilmoittivat ainoan vaihtoehdon olevan taxi. Hintaa kuuden tunnin huristelulle tulisi noin sata euroa, mikä osoittautui halvemmaksi, kuin uudet liput ja bussi seuraavana ajankohtana. Pelastimmepa vielä erään puolalaisen setämiehen, joka oli autuaan tietämättömänä oluella odottelemassa pääsyä nukkumaan. Kolmelle jaettuna matkan hinta olisi ihan mukiinmenevä. Taxi lähti keskiyöllä. Hyppäsimme autoon ja kuskimme huristeli vielä rengasliikkeeseen tarkistuttamaan renkaiden kunnon, sillä öisillä vuorilla saattaa olla liukasta. Pidin ajatuksesta, olihan meillä koko yö aikaa. Matkaan lähtiessä kuski teki vielä ristinmerkit. Mietin, olisiko minunkin pitänyt, mutta tuskin ne taivaassa välittävät teeskentelijöistä. Paiskaavat vielä salamalla…

Kolme tuntia myöhemmin olimme matkamme korkeimmassa pisteessä, noin 4300:ssa metrissä. Törmäsimme lumirajan yläpuoleiselle tieosuudelle seisahtuneeseen autoletkaan. Kuskimme tiedustelut kertoivat tilanteen olevan huono: letka ei liikkuisi ennen aamua, tiellä oli loskaa ja kesäkiekoilla varustautuneet autoilijat eivät pidä loskasta. Oli aika ottaa torkut. Aamun sarastaessa, joskus viiden aikaan liukasteleva letka yritti päästä etenemään, mutta kaikki olivat jumissa. Hetken katselimme kuskin yritystä sutia loivaa mäkeä ylös, kunnes kerroimme tämän olevan rutiinihommia Euroopassa. Painuimme työntöhommiin. Myöhemmin huomasin tehneeni työntöhommissa elämää suuremman uhrauksen: minun ja rakkaan hattuni yli kuusi vuotta kestänyt yhteinen taival oli tullut päätökseen. Vuori oli vaatinut veronsa, mutta me pääsimme hitaasti, mutta varmasti jatkamaan matkaamme kuivalla tieosuudella. Vietä sinäkin tahollasi hiljainen hetki hattuni muistolle. Täytynee etsiä hyvin varusteltu herrain hatuttamo tai päähineistämö.

Työnyöhommissa hattuja syövällä vuorella

Machu Picchulle ei siis pääse autolla. Viimeinen tieosuus päättyy Hydroelectrican juna-asemalle, josta pääsee Aquas Calientesin kylään joko törkyhintaisella junalla tai parin tunnin marssilla. Meidän matkamme Hydroelectricalle kesti vähän enemmän, kuin tavalliset kuusi tuntia. Me huristelimme paikalle puolen vuorokauden matkustuksen jälkeen, kuljettuamme pitkin lumihuippuja ylittäviä ja kanjonien kaiteettomilla reunoilla mutkittelevia teitä. Oli muuten jälleen hienoa kammota korkeita paikkoja. En syönyt tai nukkunut tuona yönä juurikaan, joten olin varsin innoissani tulevasta parin tunnin taivalluksesta. Matka sujui kuitenkin hyvin. Junaradan reunaa seuraava reittimme oli hyvin tasainen ja 11 kilometrin matka taittuikin alle kahdessa tunnissa. Tärkeintä on muistaa väistää junaa. Muuten matka sujuu liiankin vauhdilla junan keulakoristeena. Aquas Calientesiin (otan haltuuni oikeudet kaikkiin kirjoitusvirheisiin, en jaksa tarkistaa oikeaa nimeä) päästyämme painuimmekin suoraan nukkumaan.

Machu Picchulle nousun aamuna nousimme ennen aurinkoa ja liityimme ihmisvirtaan, joka suuntasi kohti ylös vieviä portaita. Kukkulalle kipuaa päivittäin yli tuhat turistia, joten tuntui tärkeältä olla huipulla ennen pahinta rynnäkköä. Saimmekin mainion startin. Ohitimme kipuamisen alussa joukoittain hitaita lyllertäjiä. Näytti siltä, että El Mökön kuntohuippu osui kuin osuikin juuri Machu Picchulle! Niin siis oliko kyseessä kilpailu? Eräs viisas mies kerran kirjoitti: Aina, kun joukko ihmisiä kävelee samaan suuntaan, joku voi olla toista nopeampi. Se on siis kilpailu. Aika kehno sanonta. Eikä sanojakaan nyt mikään elämää suurempi älykkö ole. Kaiken huipuksi ensimmäisen vartin jälkeen menomme alkoi hyytyä. Aloimme menettää sijoituksia. Ohi mentiin oikealta ja vasemmalta. Miksi muut eivät joudu pitämään taukoja? Dopingia! Sitä sen on oltava! Oletettu kuntohuippu osoittautuikin ylikunnoksi. Ymmärtänet pettymykseni.

Siellä oli muitakin aamuvirkkuja

Huipulle kuitenkin päästiin noin tunnin taaperruksen jälkeen. Kerrottakoon, että nössöille lylleröille on myös järjestetty maksullisia bussikyytejä ylös. Älä ole nössö lyllerö. Valitse portaat. Jatketaan! Mitäkö mieltä olen paikasta? Noh onhan se siistiä päästä ottamaan the kuva (löytyy alempaa). Näkymät ovat kyllä sangen huikeat, kuten arvata saattaa. Paikka näytti siltä, miltä kuvissa, joissa ei tosin ole satoja muita hönöjä ottamassa the kuvaa. Itse olen kylläkin käytännön miehiä ja sanoisin, etten olisi asunut noin vaikeapääsyisellä paikalla. Suututtaisi kivuta tunnin portaita joka kerta kun poistuu kylästä. Olen asunut kahdeksannessa kerroksessa ja hissi oli aika usein epäkunnossa, tiedän siis mistä puhun. Olen myös kohtalaisen varma, että portailla on jotain tekemistä paikan hylkäämisen kanssa. Oli kai helpompi rakentaa uusi koti, kuin kiivetä vanhaan. Teoriani mukaan siis paikka tyhjeni itsestään. Toisaalta Machu Picchulla on ihan sikana alpakoita ja laamoja pyörimässä vapaina ja onnellisina. Olisihan siellä niiden kanssa ihan kiva asua…

Siinä The Kuva

Paluumatkallamme emme tarvinneet taxia, vaan otimme collectivon tai jonkun sellaisen. Kyseessä on siis pakettiauto, tällä kertaa Hyundai, johon on ahdettu niin paljon penkkejä, kuin vain saadaan menemään. Meidän menopelissämme taisi olla tilaa yhdelletoista matkustajalle. Oma paikkani löytyi kuskin vierestä. Matkasta muotoutui sangen miellyttävä, kun ensimmäisellä minuutilla vieressäni istuva (ei siis kuski) herrasmies päätti ottaa nokoset painamalla päänsä olkaani vasten. Mukavaa läheisyyttä. Pidän tosin olkapäätäni henkilökohtaisena tilanani. Henkilökohtaisessa tilassani ei oikeastaan sopisi harrastaa läheisyyttä pyytämättäni. En kuitenkaan tohtinut häiritä setää, vaan vietin jälleen hieman hämmentävän seitsentuntisen huristellen läpi kauniin maaseudun ja vuorten rinteiden tuhiseva ukkeli tuestani nauttien. On ne bussit vain aina yllätyksiä täynnä.

Oijoijoi miten ihana se onkaan

Oi niitä oli kaikkialla ja ne oli huippuja

Puno, tuo valtaisan pahoinvoinnin aiheuttaja

29.7.-4.8.2018

Cusco-Puno-Cusco

Kaksi kuukautta elämänkoulun työnvieroksuntalinjaa takana ja kyllähän tämä maistuu. Cuscossa vierailevilla on kaikilla yksi yhteinen nimittäjä: suunnitelma käydä toteamassa Machu Picchu syystäkin hylätyksi paikaksi. Meidän suunnitelmamme viivästyivät, sillä lippuja hankkiessa kävi ilmi, ettei vapaita paikkoja ole ihan joka päivälle. Päätimme siis tehdä pienen retken Punoon, Titicacan rannoille.

Yöbussi on tavattoman mukava tapa matkata. Kaikissa (ainakin lähes) Cuscon asemalta lähtevissä busseissa on tavattoman mukavat penkit, jotka kääntyvät lähes makuuasentoon. Makuupussi olisi kuitenkin ollut hyvä ottaa mukaan, sillä ikkunat vuosivat ja oli hieman kylmä. Onneksi oli poncho! Matka vieläpä osoittautui liian lyhyeksi. Bussi tiputti meidät selkeästi kaupungiksi tunnistettavalle alueelle joskus puoli viiden maissa. Missään ei oikein näkynyt ketään ja me hytisimme kylmässä ja pimeässä. Kaduilla harhaillessamme näimme välillä vilauksen taxista, mutta ne taisivat olla varattuja. Ponchossani näytän turisteimmalta ilmestykseltä, joka on kuunaan tallannut Punon roskaisia katuja. Tämä ei tietenkään ole hyvä. Hömelöt turistit vetävät puoleensa pitkäkynsiä. Onneksi olimme liikkeellä pitkäkynsien työaikojen ulkopuolella ja löysimme taxin, joka vieläpä löysi hostellin. Kun reissua on jäljellä enää pari viikkoa, tekee mieleni jo hieman lällättää paikalliselle kriminaalistolle. Kaksi kuukautta olen kannellut arvotavaroitani ympäri hurjaa Etelä-Amerikkaa, eikä kukaan ole edes ehdottanut omistajanvaihdosneuvotteluja. Tai no voi olla, että joku on vinkannut jotain, mutta en ole ummikkoudessani ymmärtänyt pyyntöä. Taidan kuitenkin mieluummin koputella puuta ja naureskella sitten kotona, mikäli siihen on aihetta.

Puno ei ole todellakaan kaunis. Kaupungin onneksi Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi ja tämä legendaarinen lätäkkö vetääkin puoleensa sangen runsaahkosti väkeä, joka kiikuttaa hopealanttejaan elättämään kylän nöyrät kansalaiset. Itsessäni järvi ei nyt varsinaisesti herättänyt mitään suuria tuntemuksia. Järvi nyt on järvi. Olen nähnyt sellaisia ennenkin. Järven historia on toki kiintoisa. Legendan mukaan Titicacalla sai alkunsa itse ensimmäinen Inka, Manco Capac, Auringon poika. Kaveri oli melko pätevä veikkonen. Hän vaelteli ympäri vuoria, kunnes tuli Cuscoon, jossa hän sitten rupesi paikallisten kuninkaaksi, opetti maanviljelyä ja lopetti ihmisuhraukset. Hän myös selkeästi hallitsi henkilöbrändin rakentamisen.

Toveri Capac osoittaa järvelle

Ensimmäiset päivät Punossa vietimme pyöriskellen ympäri kaupunkia ja kiipeillen kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Itse ajattelin tätä korkeanpaikanleirinä siskolleni, jonka mäki- ja porraskestävyys on hieman heikohko. Meillä oli kuitenkin Machu Picchulle kapuaminen edessämme. Noh, joku on varmaan nähnyt Rocky Balboan porrastreenikohtauksen. Ajattele naispuolista Rockyä, joka raahautuu hitaasti, mutta äänekkäästi huohottaen porras kerrallaan eteenpäin. Onneksi olkoon, olet mahdollisesti luonut mieleesi kuvan portaita kiipeävästä siskostani.

Puno ja järvi, voi tätä kuvituksen suurta juhlaa

Suunnitelmanamme oli suunnata järven saarille muiden turistien sekaan hämmästelemään, että onpahan saaria. Odotukseni eivät olleet järin korkeat, olenhan nähnyt saaria ennenkin. Lisäksi Punossa, 3800 metrin korkeudessa, on perkeleen kylmä, eikä ajatus viileästä tuulahduksesta järvenselällä tuntunut mukavalta. Luontaiset viivyttäjät astuivat kuvioihin. Yöllä ei tullut uni ja jopa makuupussissa oli saakelin kylmä. Kierin tunteja ja vointi oli hieman heikko. Lopulta tuli se tunne, että nyt on mentävä tai aamulla saamme ottaa selvää, minkälaista vahingonkorvausta hostellimme perii pilalle oksennetusta sängystä. Varmasti kaikki vatsataudin oireiden kanssa tekemisissä olleet tietävät sen kamalan tunteen, kun oksentaessa vanha ystävämme Ribbentrop ilmoittaa tulostaan. Siinä kohtaa mukava oksentelu muuttuu todelliseksi kamppailuksi elämästä ja puhtaista kalsareista. Valtaisalla sulkijalihastyöllä sain kuitenkin pidettyä pelin omissa käsissä ja pystyin palaamaan sänkyyn voittajana. Saarille lähtö toki myöhästyi.

Heikon voinnin takia pitämämme välipäivä kului sängyssä lojuen, mutta seuraavana aamuna pääsimme vihdoin lähtemään kohti Urosin kelluvia saaria. Jotkut Inkojen amerikkalaistyylisiä vapautusyrityksiä paenneet heimot rakensivat järvelle valtavia kaislalauttoja, joilla edelleen asustaa muutamia satoja ihmisiä. Tämä siis on nyt vain tällainen Stubbimainen heitto. En muista oikeaa asukaslukua ja annan sinullekin täyden oikeuden mielipiteeseesi saarten väkiluvusta. En muutenkaan pitänyt saarista. Ne olivat aivan tupaten täynnä turisteja ja minä kun olen tällainen oikea eliittitravelleri ja todellinen oman tien kulkija, saan happamia röyhtäyksiä turisteista. Mitä minä siis teen jatkuvasti näissä rysissä? Noh liikaa väkeä siellä oli kuitenkin.

En ole antropologi, mutta pieni aivokoppa, suuret mulkosilmät ja valtava nenä paljastavat löydöksen ruotsalaisen turistin pääkalloksi. Ollaan varovaisia Taquilella

Taquilen saari oli siistimpi. Toki sielläkin ramppaa jengiä jatkuvasti, mutta siellä sai sentään vaellella rauhassa. Taquilella oli aikanaan joitain esi-Inkoja, joiden rauniot ovat yhä pystyssä. Saarella myös asustaa parisen tuhatta ihmistä omassa rauhassaan, kaukana muun Perun melskeestä. Aika ihanteellinen paikka. Kaunis ja rauhallinen. Vedetkin olivat puhtaammat, kuin Punon rannoilla. Loppujen lopuksi parin saaren reissu oli ihan mukava.

Päätimme poistua Punosta Cuscoon selvittelemään tulevaa siirtymäämme Rio de Janeiroon, jonne meneminen on taatusti yksi reissumme isoimmista virheistä. Toisin kuin luulimme, mantereen sisäiset lennot eivät ole halpoja, eikä paluulentoja Suomeen olisi kannattanut varata Riosta. Rahaa palaa taas ja budjetti itkee. Paluu Punosta ei sujunut ongelmitta. Ensin emme meinanneet päästä bussiin, sillä kaikki paikat näyttivät olevan täynnä. Löysimme kuitenkin lopulta jostain vihoviimeisestä nurkasta bussiyhtiön, jolla oli pari paikkaa jäljellä. Juuri ennen lähtöä Elsa ilmoitti, ettei olo ole lainkaan jees ja nyt olisi syytä poistua vessaan. Jälkeenpäin hän kertoi sen olleen elämänsä kamalimpia öitä. Seitsemän tuntia yöbussissa jatkuvasti oksentaen. Minä kuitenkin nukuin hyvin, eli loppu hyvin, kaikki hyvin.

Vihdoin Cuscossa, miten ne alpakat tarkenee täällä?

23.-28.7.2018

Panama City-Cusco-Pisac-Coya

Halleluuja! Peru on saavutettu ja ensimmäinen viikkoni alpakoiden valtakunnassa humahti vauhdilla. Sitä voisi luulla, että täällä päiväntasaajan läheisyydessä olisi jotenkin kivaa ja lämmintä, mutta silloin luulisi väärin. Täällä on kivaa ja kylmää. Joku matkareittimme kehnosta suunnittelusta vastannut henkilö olisi voinut tutkia säätietoja pakkausvaiheessa. 3400 metrissä lämpötila tippuu öisin jopa yksinumeroisiin lukemiin. Kannattaako täällä ainakaan telttailla? Jätänpä kysymyksen dramaattisesti auki. Tunne perhoset vatsassasi!

Peruun saavuimme toki lentäen, koska matkareittimme (Kolumbia-Panama-Peru) sitä vaati. Huomioithan arvostellessasi siksakkista järjettömyyttämme, ettei minulla ole kovinkaan suurta roolia kyseisen matkareitin suunnittelussa. Se Panaman koukkaus oli kyllä vahvasti Elsan ja Janin käsialaa. Mutta selitykset sikseen! Alan jo tottua lentelyyn, minkä myös lentoyhtiöt ovat ilmeisesti huomanneet. Saimme lennollamme oikein hätäuloskäyntipaikat. Hätäuloskäyntipaikanhaltija on kapteenin jälkeen toiseksi tärkein henkilö lentokoneen turvallisuuden kannalta, mennen jopa siipitarkkailijan ohi. Hätäuloskäynti on saakelin pelottava keksintö. En saa tuoda koneeseen edes kynsisaksia, mutta tottahan toki joku minulle tuntematon urvelo voi istua oven vieressä ja paukauttaa koneen ilmanpaineen sekunneissa hämmentäviin lukemiin. Tästä syystä hätäuloskäyntipaikanhaltijan on oltava henkilö, jolla on koko koneen luottamus takanaan. Myös samalla rivillä istujat ovat tärkeitä. He tavallaan pitävät silmällä oven vieressä istuvaa luottamusmiestä. Pienestäkin vilkaisusta oven kahvoihin tulee seurata armoton karateisku niskaan!

Lentomme lähti kello viiden kieppeillä, joten jouduimme heräämään kello kahden kieppeillä. Kun herätys on kahdelta, voi sanoa varmasti, ettei nukkumisesta tule mitään. Näin ollen saapuessamme aurinkoiseen Cuscoon, olimme aivan saakelin väsyneitä. Kylmyys hieman yllätti ja jälleen uuteen kaupunkiin saapuvat turistit joutuivat härskien taksihintojen uhreiksi. Voin luvata, että seuraavaa taksia ottaessani tingin köyhältä paikalliselta tuhkatkin pesästä! Perkule aina sitä luulee maksavansa ookoo hinnan ja myöhemmin tajuaa maksaneensa tuplat!

Kuvassa Cusco. Se voi toki olla joku muukin kaupunki. Nää on ylhäältä käsin aika samanlaisia

Johtuen tavattomasta väsymyksestä päätimme viettää ensimmäisen yön juhlien rajusti. Todella tyhmää, mutta hostellimme baarissa oli valtaisat bileet, joten minkäs mahtaa. Tulipa joku räkäinen klubikin nähtyä. Siskollapa sen sijaan alkaa olla sen verran ikää, ettei hänen yö-elämään lähdöstään ole koko matkalla tullut juuri mitään. Onneksi hostelleissa ei tarvitse koskaan juhlia yksin.

Cuscon kaduilta löysin suosikkini kaikkien paikallisten ruokien joukosta. Eräs kyltti mainosteli ravitsemusliikkeen tarjoavan jotain salchipapoina tunnettua paikallista herkkua. Kyseessä on lautasella erilaisten mausteiden kera tarjoiltavista ranskalaisista ja makkaran palasista. Tavattoman herkullista! Näitä pitäisi saada Suomeenkin. Nimekseen annos voisi saada makkaraperunat.

Cuscon ympäristössä lojuu, jos jonkinlaista temppeliä ja rauniota. Osa näistä sijaitsee ihan kaupungin rajalla, olihan kaupunki Inkavaltakunnan pääkaupunki ennen kuin suuri nimeämisen mestari Francisco Pizarro perusti Liman. Virallisen käsityksen mukaan kyseinen kaupunki on historian kolmanneksi huonoiten nimetty asutuskeskittymä. Edelle yltävät vain Harjavalta ja Tampere. Palaisinko asiaan? Vaikkapa. Kävimme kuun temppelillä kävelykierroksella. Itse temppeli, joka käsittääkseni oli jonkinlainen luola, oli suljettu. Pari viikkoa sitten joku argentiinalainen neitokainen oli saanut kuningasidean: omatoiminen ayahuasca-rituaali kuun temppelissä. Kyseinen tyttö löytyi kuolleena jostain temppelin alueelta. Avattakoon nopeasti ayahuascan saloja tietämättömille: vahva psykedeeli, jota käytetään sielua puhdistavissa rituaaleissa Etelä-Amerikassa. Eipä siis ihme, ettei neitokaisen seikkailu pimeillä kallioilla sujunut kuin strömsössä. Strömsön ayahuascajaksossa. Niih.

Joookkatapauksessa temppelin ympäristössä oli helposti havaittavissa merkkejä konkistadorien nuivasta suhtautumisesta inkain hengelliseen maailmaan. Puumapatsaiden päät oli napsittu irti ja kondorien kuvat oli poistettu myös. Muutama etäisesti käärmettä muistuttava noro oli yhä erotettavissa. Siinä inkojen maailman kolmijakoisuus: kondori, puuma ja käärme.

Juhlinnan ja turistirundailun yhteydessä hankkimamme kontaktit kertoivat meille pyhässä laaksossa järjestettävästä festivaalista. Musiikkigenrenä oli totta kai kaikkien rakastama trance, joka on jonkinlaista saakelin psykedeeliteknoa. Ihan hirveää sontaa. Moiseen genreen osaan suhtautua kypsällä ”kuulematta paskaa”-asenteella Sontaisuudestaan huolimatta suuntasimme festareille avoimin mielin. Matkaseuraksemme valikoitui eräs israelilainen Omer, ja lippujen ja teltan hankkimisessa auttoi paikallinen toverimme Cristian. Tottahan toki ennen kylmyyttä hohkaville festareille suuntaamista oli paineltava hankkimaan poncho!

Poncho ja pipo samaa väriä. Kuka muka näyttää turistilta?

Yövyimme yön pienessä kylässä nimeltä Pisac, josta jatkoimme laakson pohjalla virtaavan joen alajuoksua kohti Coyan pikkukylään. Pisacissa emme tehneet mitään kummallista. Pisacin rauhallinen hiljaisuus oli yksinomaa tarkoitettu akkujen latailuun ennen festareita. Harmillista kyllä, emme saaneet aikaiseksi tutkia laakson lukuisia raunioita. Yhden näimme vuoren huipulla, Pisacin yllä.

Festarit olivat melkoinen kokemus. Saavuimme paikalle, mutta ilman tapahtuman tapahtuvuudesta kertovaa kylttiä emme taatusti olisi arvanneet onnistuneemme moisessa. Paikka vaikutti olevan jonkun päiväkodin piha, paikalla oli jopa pari lasta! Lapset tarrautuivat takiaisten lailla Elsaan, josta huokunee sellainen tarhatätimäinen leikittäjä asenne. Myös blondius ja eräässä Disneyn tuoreehkossa hitissä esiintyvä kaima edesauttavat hullaantumisessa. Kakarat aloittavat aina vähän ujosti, mutta kohta ne jo letittävät Elsan hiuksia ja heittelevät palloilla maassa nukkuvaa veli raukkaa. Juu ihan kuuluu omiinkin lempileikkeihini.

Todelliset megabileet

Alkamisajankohdaksi kerrotun kello kolmen aikoihin järjestävä taho vasta kärräili kaiuttimia paikalle ja siivoili jalkapallomaaleja pois tieltä. Missään ei näkynyt kaljatelttaa tai ruokakojuja tai muutakaan festivaaleille olennaista infrastruktuuria. Pikkuhiljaa kaikki trancea rakastavat pikku hipinretaleet sitten valuivat alueelle ja musiikki saatiin päälle. Päätin vetää teltanpystytyskännit ja odottaa pimeää, jotta pikku projektissa olisi edes jotain jännää.

No jännääpä siinä projektissa sitten riittikin ihan kaikkien Routalempien tarpeiksi. Vanha herrasmies, joka vuokrasi telttamme oli kaikessa arvokkaassa seniiliydessään vuokrannut saakeli sisä- ja ulkoteltan eri pakoista. Perkele. Sitä sitten pyöriteltiin ja käänneltiin ja väänneltiin, jopa apujoukkojen kera. Voinette uskoa homman olevan kaaoksessa, jos teltanpystytysylpeyteni sallii apujoukkojen tunkeutumisen reviirilleni. Ärräpäideni keskellä eräs brasilialainen tyttönen luuli keksineensä ratkaisun. Hyväksyin ratkaisun, vaikka lapsikin näki teltan olevan yhä ihan viturallaan. Tulipahan jollekin edes hyvä mieli. Siinä kuitenkin mahtuisi nukkumaan, mikäli sekavan paskamusiikin pauhussa moista jaksaisi tehdä.

Mikäli kuvaan saisi äänet mukaan, en niitä lisäisi, sillä sisältö olisi tavattoman luokatonta ja ala-arvoista kieltä.

Itse festareilla bailaaminen jäi melko vähäiseksi. Ihmiset istuskelivat kahden kottikärryn kyytiin kasatun kokon ympärillä ja siinä sitten pienen festarikansan turvin paranneltiin maailmaa olutpullojen kanssa (juu kaljakoju löytyi). Joillain vierailla tosin oli jonkinlainen lääkekaappikin mukanaan. Huumehisten kirjoa oli todella mielenkiintoista seurata. Trancen pauhu ei loppunut ennen seuraavaa puoltapäivää, mutta nukkumaan piti päästä, joten kömmin telttaamme. Jumaliste! Siskokultani oli päättänyt kääriytyä makuupussiini ja vilttiimme, jotka olivat ainokaiset yöpymisvälineemme. Ponchon hennossa lämmössä sitten hytisin hetken ja totesin ainoaksi vaihtoehdoksi painella huumehippien sekaan nuotiolle. Toisella yrittämällä sitten pääsinkin jo peiton alle pariksi tunniksi koisimaan. Aamulla noustessamme koimme perin huvittavan näyn: lauma paremmalla lääkelaukulla varustautuneita hippejä siellä vielä yritti joogata ja tanssia ja löytää sielunrauhaa. Aika kömpelöltä se näytti, mutta ainakin lääkekaappi näytti voittaneen kaljakorin vireystilan ylläpitämisen herruudesta käytävässä raivokkaassa mittelössä. Me painelimme kohti Cuscoa. Pyhän laakson tutkimiseen suosittelisin ennemmin patikointia ja raunioiden tutkiskelua. Hippien kanssa festarointi osoittautui jo päivässä sangen väsyttäväksi kokemukseksi.

 

Santa Catalinasta löytyi vihdoin mukava ranta

15.-19.7.2018

Lost And Found-Santa Catalina

Tämänkin päivityksen olisi pitänyt saapua internettiin aikoja sitten. Sitä ollaan jo Perussa, mutta blogi jurruttaa jossain helkkarin Hornitossa. Simpuransimpura.

Lost And Foundista lähdimme kohti Tyyntämerta, joka on muuten ihan saakelin huonosti nimetty paikka. Saakelin Magelhaes! Balboa näki meren ensin ja nimesi sen Etelän mereksi. Olisi nyt arvon Magelhaes voinut miettiä, tuleeko tyyni keli jatkumaan. Ei juma mikä idiootti! Siinä siis syypää teille, jotka olette pohtineet kyseisen nimen alkuperää.

Vuodatus päättyy! Kertomuksen omainen esitys siirtymästä jatkuu! Bussi Santa Catalinaan kesti koko päivän. Kolme vaihtoa: David, Santiago ja Sona. Kyllä! Luit oikein! Sona on olemassa. Toki henkilöt, jotka eivät ole perehtyneet Scolfieldi-Burrowsin veljesten toilailuihin poilailuihin ja vankiloista karkailuihin, eivät saa nimestä juuri mitään viboja. Pakoa katsoneillekin Sona on vain mahtava nimi kartalla. Ei taida löytyä mitään vankilaa. Sonalaisten kannattaisi rakentaa joki betonilinna ja houkutella ihmisiä katsomaan ”Sonan vankilaa.” Vangeiksi näyttelijöitä. Paskoja sellaisia. Paskat näyttelijät kuuluvat vankilaan. Seuraksi heille kaikki kesähittejä tuottavat roistot, sekä Antti Muurinen. Kesähittejä tosin tuotetaan sen verran paljon, että näyttelijät saanevat armahduksen.

Santa Catalinan sangen mitättömään keskustaan saapuessamme saimme tietää hostellin (Oasis Surf Camp) harjoittavan olemassaoloaan vartin marssin päässä. Ei hätää, se oli tasaista tietä. Hämmennykseksemme tien päässä, siinä missä tien piti jatkua, olikin joki. Joen toisella puolella näkyi hostellimme kyltti. Siltaa ei ollut ja ainoa venekin lojui toisella rannalla. Puolisen tuntia asiaa ihmeteltyämme lähti soutelija noutelemaan meitä. Joen syvyys oli nousuveden takia noin kaulaan asti, toki riippuen kaulan sijainnista.

minä täällä, hostelli tuolla

Kerrottakoon nyt siis syitä välttää Oasis Surf Campissä yöpymistä. Juuh hostelli on hintava. Dormiyö maksaa 18 dollaria, mikä lienee kallein yöni tällä reissulla. Hostellissa ei ole keittiötä, joten omien ruokien kokkailu on hieman haastavaa. Näin siis ravintolalaskut nakertavat budjettia ikävästi. Nousuveden aikaan on hankala käydä kylässä syömässä, joten hostellin ravintolan tarjonta tulee tutuksi. Kaiken huipuksi wifi on säälittävin, mihin olen törmännyt. Tämä estää lentojen ja hostellien varaamisen, mahdollisten laskujen makselun, sekä tietty yhteydenpidon kotiin. Huono wifi ei sikäli ole ongelma, kunhan sitä ei mainosta netissä hyvänä wifinä.

Toisaalta kyseinen hostelli lojuu rannalla. Se on siis aivan rannan tuntumassa, joten aaltoihin pulahtaminen ei vaadi oikeastaan mitään. Kun hyväksyy puitteiden heikkouden ja suuremmat kulut, on mukava rojahtaa riippumattoon ja tuijotella merelle. Ja kyllä! Me löysimme vihdoin aurinkoisen rannan! Eli mitä minä valitan?

Santa Catalina on kovasti surffareiden suosiossa. Pitipä meidänkin siis hypätä laudalle ja lähteä kesyttämään aaltoja. Otimme surffitunnin, johon kuului toki klassinen kuivaharjoitteluvaihe. Kaipa siitä oli jotain hyötyä, mutta tuntuu vain tavattoman typerältä räpiköidä kuivalla maalla. Mereen menin aika pienillä odotuksilla, mutta yllättäen sainkin aallon napattua muutamalla yrityksellä lautaani kuljettamaan. Jani oli vielä parempi. Hän nappasi ensimmäisen aallon ja surffaili tyylikkäästi ja pitkään. Seurueemme kolmannen jäsenen edesottamusten kuvaaminen jätetään tällä kertaa väliin. Olkoon se vaikka syntymäpäivälahjani siskolleni, joka pyöräilyn lisäksi myös surffaa taiteilijanimellä El Mökö.

El Mököllä oli myös synttärit, joten mepä lähdettiin Janin kanssa etsimään lahjaa. Pienen kylän tarjonta osoittautui kuitenkin varsin heikoksi. Kylässä oli toki lahjakaupaksi itseään kutsuva liike, mutta ikkunasta vilkaisemalla totesimme sen olevan täynnä lahjoja, jotka johtaisivas syntymäpäivän välittömään pilaantumiseen. Elsa jäi siis ilman lahjaa, mutta sai sentään piknikaamupalan. Lisäksi syntymäpäivää mustensi se fakta, että surffaukseen hurahtaneet herrasmiehet viettäisivät koko päivän aallokossa.

Luojan kiitos Santa Catalinan jälkeen pääsimme kohti oikeaa suuntaa, eli alpakoiden kansoittamaan Peruun. Panama Cityssä lähetimme Janin matkalle kohti kotoista Suomea. Jälleen kahden siskon kanssa.

Tarina perin epäonnistuneesta kolmikosta metsän keskellä

12.-15.7.2018 Bocas del Toro-Hornito (luultavasti)

Noniin kaikki kotikokit! Aloitetaan päivitys tehtäväosiolla. Kutsutaan tehtäväosiota Juksunurkkaukseksi. Aloitetaan Juksunurkkaus. Tehtävä: minkälainen sää on sademetsässä sadekauden aikana? Vastausta pohtiessasi kerron paikasta, nimeltä hostel Lost And Found. Juksunurkkaus päättyy.

Olimme tulleet yön pimeydessä Bocasiin, joten en arvannutkaan olleeni jälleen melkoisessa vuoristoradassa. Matkan kohti Hornito-oletettua suoritimme pikkuisella paikallisbussilla, jonka tehottomuudesta johtuen kiipesimme ylämäet ykkösellä koneen huutaessa, kuin lentokoneen viereiselle penkille sijoitettu pikkukakara. Hitaat nousut eivät paljoa matkantekoa haitanneet, sillä alamäet mentiin lujaa. Hyökkäsimme edessä oleviin mutkiin, kuin kimpaantunut Kimi Räikkönen. Minä katselin voimattomana showta penkiltäni, hattu kourassa, huuli pyöreänä.

Bussin rahastaja kippasi meidät pihalle ja toivotti hyvää matkaa. Lähdimme seuraamaan kylttejä. Reserva Forestal de Fortuna (lähde: google maps) on mainio patikointikohde, ja retkueemme marssikunto testattiinkin heti kättelyssä. Lost And Found on kaikessa viisaudessaan rakennettu vartin mittaisen kinttupolkukiipeämän päähän autotiestä. Kerrottakoon, että marssimotivaatio oli kaikilla hyvä. Joistain päivityksistäni on saattanut saada sellaisen kuvan, että matkakumppanisiskoni olisi joskus jokseenkin kiukkuuntuvaa sorttia. Nyt on aika puhdistaa hänen maineensa. Elsa on hyväntuulinen ja hyväkäytöksinen päivänsäde. Joku voisi jopa kuvailla häntä hilpeäksi hupiveikoksi, varsinaiseksi vitsiniekaksi. Vannon ja vakuutan puhuvani omasta tahdostani, eikä niskaani osoita minkäänlainen paha katse, saati sitten ase. Vain siskoni maailmankuulu matkahymy.

Retkue pääsi siis polun päähän kiukuitta. Mikäli jollain jonkinlainen kiukku oli piilossa syvällä sisimmässään, missä se ei millään lailla kohdistunut retkueen hulvattomaan johtajaan, sekin vähä karisi pois nähdessämme huikaisevat maisemat hostellimme terassilta. Toivottavasti minulla on joku säntillinen kuva paikasta. En oikeastaan jaksaisi selittää. Olipahan taas vaan saakelin nättiä.

Ihan messevät maisemat ja miljoona riippumattoa (kuvassa kaksi miljoonasta)

Illalla emme enää lähteneet polulle ryynäämään, mutta aamullapa oli toinen ääni kellossa. Saimme respasta aarrekartan. Metsässä oli vihjeitä, joita seuraamalla löytyisi mystinen aarre. Lähdimme patikkapolulle kohti vuorenhuippua. Kolmen vartin jyrkkä nousu yöllisten sateiden mutavelliksi muovaamia polkuja yllätti raakuudellaan retkueeni peräpään. Silmissä kiilui kuitenkin mahdollisuus saada mainioita valokuvia vuoren huipulta. Kuvissa kiiltelee aito hymy, jossa näkyy kiipeämisen loputtomuuden aiheuttama huolettomuus ja nautinnollisuus. Huipulla kuitenkin retkueen valokuvausjaosto kohtasi karun totuuden: joskus huiput ovat pilvien peitossa ja silloin ei saa napattua kuin valkoista mössöä kuvittamaan saksalaisten muistikuvia Bocasin beerpongpöydän turpasaunasta. Aarre odotti kuitenkin edessämme. Olisiko se kaljaa? Ei hätää, tämä ei ole enää Juksunurkka. Siirry seuraavaan kappaleeseen.

Lähtiessämme laskuun saavuimme kosteille seuduille, jotka todella kuhisivat hyttysiä. Tein heti ensimmäiselle hyttyselle selväksi, että pohjoisten serkkujensa tavoin myös paikallisten kannattaisi ymmärtää jättää tämä pyöveli rauhaan, tai alkaisi sellainen lätinä ja kansanmurha, että Aatu ja Pol Pot katselisivat sitä tuonelan syvistä tyrmistä sangen pöyristyneinä, mutta myös hieman ihaillen. Hyttyset eivät siis häirinneet minua. Paarmoja (tai jotain vastaavia kissan kokoisia surisijoita) ei taida sen sijaan enää löytyä koko metsästä, idiootteja kun ovat. Pitäisi uskoa järkipuhetta, kun kalpeanaama kiltisti kehottaa. Muu retkue jatkoi perässäni läiskien ja voivottaen. Löysimme kosken, jonka kivillä pidimme pienen tauon. Sanottakoon, etä aarteenetsintämme tyrehtyi parin vihjeen jälkeen. Erään patikkareitin päästä löytyneen kohtalaiseksi pettymykseksi luonnehdittavan luolan jälkeen käännyimme kohti hostellia. Epäonnistunut retkueemme maassa raahautuva mieliala koki viimeisen kolauksen saadessaan niskaan rankkasateen. Aarteeton aarteenetsijä ei voi kuitenkaan valittaa. Sade oli täysin kohtuullinen rangaistus epäonnistumisestamme.

Käväisin myös pienellä kierroksella yöllisessä metsässä. Paikallinen oppaamme esitteli ötökkä- ja käärmepitoista luontoa, joka möykkäsi ympärillämme. Sangen mielenkiintoinen kokemus. Miehen rauhallisuus sai minutkin uskomaan, etteivät kaikki metsän pikku hirviöt suunnittele ihmiskunnan tuhoamista. Jotkut toki varmasti suunnittelevat! Senkin paholaisen luomukset! Emme tavanneet kuin yhden myrkyllisen hämähäkin, sekä sangen hurjan karvamadon, johon ei kuulemma sopinut koskea, sillä lällystä ulkoasustaan huolimatta se aiheutti ikävää ihottumaa.

Vuoren huipulle piti toki kivuta uudelleen kirkkaana iltapäivänä, mutta muutoin retkueemme enemmistö äänesti auringon etsimisen puolesta. Sateinen sadekauden sademetsä ei kiinnostanut. Poistuimme metsästä jo viidestoista päivä, ja aarre jäi löytämättä. Vain tieto lähestyvästä lennosta kohti Perua, tuota alpakoiden valtakuntaa, sai minut seuraamaan kapinoivaa miehistöäni!

Onks Merkel miehittänyt Bocas del Toron?

7.-12.7.2018 El Valle-Panama City-Bocas Del Toro

Painokoneet seis! Radiohiljaisuus on päättynyt ja olen palannut toimivan internetin pariin. Kaikki huhut rakastamanne seikkailijan, mystisen Ankkamies2000:n, kuolemasta tulee tyrmätä paskapuheina! Päivitykseni on myöhässä, kuin Liisan Ihmemaan Herra Kani. Eli todella myöhässä, muistaakseni. Taisin lupailla kertomuksia turismin pilaamasta paikasta. Noooh nyt on low season, joten siellä oli hieman hiljaisempaa. Aloitetaan siis alusta.

Nopea infopätkä kohteeseen hakeutumisesta. El Valle de Antonista ei mene busseja oikeaan suuntaan, joten jouduimme palaamaan Panama Cityyn. Edellisestä bussista viisastuneena lopetin lienten lipittämisen jo ennen krapulan laukaisevan rajan ylittämistä. Viisas valinta, tiet olivat edelleen samat, kuin saapuessamme. Panama Citystä valitsimme yö-bussin. Ihan mukava tapa matkustaa. En toki taaskaan nukkunut, vaikka olin se onnekas kermaperse, jolla oli kokonaiset kaksi penkkiä käytettävissä. Saakeli kun suututtaa olla pitkähkökoipinen ihminen. Pienet kakarat ja kääpiöt ja alaraaja-amputoidut nukkuvat paljon mukavammin. Juuh yö-bussilla päästiin vain satamaan, josta lähti vielä vene kohti Bocasia. Satama oli saapuessamme vielä kiinni, mutta sataman huumekauppa auki. Huumekauppiaat ovat kyllä uutteria heppuja. Kauppa on auki kaikkialla ympäri vuorokauden. Ilmeisesti kauppa käy…

Majoituimme Colonin saarelle, joka on ilmeisesti pääsaari. Sadekaudesta johtuen saarella satoi jatkuvasti. Ei päästy viettämään varsinaista rantalomaa. Samperi. Talsiessamme hostellille apeina ja väsyneinä korvissani kuului jatkuvaa narinaa. Nenään leijaili hapankaalin tuoksu, mikä ei ole latinalaiselle Amerikalle tyypillinen aromi. Mitä kummaa? Tarkastelin vastaantulijoita. Kaikki mussuttivat bratwurstia ja suunnittelivat seuraavaa maailmanvalloitusyritystä. Saksalaisia! Kaikkialla on nahkahousujaan narisuttelevia lapinpolttajia! Dormissani niitä oli seitsemän. Viereisessä huoneessa kahdeksan. Kadulla satoja! Bocas on todellinen pikkusaksa! Onneksi ei sentään tamperelaisia…

Eräänä päivänä päätimme nousta saksalaisia kuhisevaan paattiin ja lähteä katsomaan delfiinejä. Ihan fiasko reissu! Delfiinit ovat paljon vaikuttavampia julmien tamperelaisten kiduttamina delfinariossa. Nämä luontokappaleet eivät varsinaisesti järjestäneet mitään showta. Vapaana delfiinit viettävät aikaa pääosin pinnan alla, mistä ne tulevat toisinaan vilauttamaan selkäeväänsä saksalaisyleisölle. Delfiinit eivät tee voltteja renkaiden läpi. Kävi jopa ilmi, että delfiinien luontaisessa elinympäristössä ei ole renkaita, joiden läpi hyppiä. Ilkeät tamperelaiset ovat antaneet täysin väärän kuvan delfiinien elämästä.

Näimme myös laiskiaisen. Laiskiainen ei todellakaan ollut pettymys! Katselimme veneestä pientä karvapalloa puussa. Mikä arvokkuus tuosta luontokappaleista viisaimmasta huokuikaan! Siellä se nukkui. Se kuulemma saattoi olla siinä samassa puussa viikon, kunnes se kyllästyy. Kyllästyttyään se siirtyy toiseen puuhun ja jatkaa elämäntyötään. Kerrassaan nerokas eliö! Mitä onkaan Taivaallinen Isä tuuminut laiskiaista luodessaan…

Muuta kierroksella nähtyä elimistöä: pelikaani, meritähti ja papukaija. Papukaijalle yritin opettaa vähän Suomea. Ihan siis pelkästään kohteliaisuuksia, kuten ”hyvää päivää rouva” ja ”olipa mukava tutustua.” Ei oppinut mokoma luontokappale sanaakaan. Ilmeisesti oppimishäiriö tai jotain sellaista.

 

Koska Bocas on biletyksen keskus, päätimme ottaa muutaman saksalaisen kainaloon ja livahtaa yöelämään. Sopivaa baaria etsiessämme meitä lähestyttiin pieneltä sivukujalta muutaman herrasmiehen toimesta. He kertoivat, että jos jatkaisimme kujaa pitkin heidän kanssaan, he ajaisivat meidät veneellä toiselle saarelle, jossa olisi mahtavimmat kekkerit sitten vuoden 1995 kultajuhlien. Päätimme kuitenkin jättää tilaisuuden käyttämättä. Ihan vain sateiden takia. Emme pelänneet ryöstöä. Motostomme sisältää muun muassa lentävät lauseet: Ryöstäjät röykytetään rajusti, sekä Konnat kokevat kammottavan kohtalon. Ymmärtänette mitä tarkoitan. Vorot varokoon varpailleastujia. Motostosta takaisin asiaan! Löysimme baarin ja tottakai beerpongpöydän. Jani ei ole eläessään hävinnyt yhtäkään ottelua (voittoja kuusi), joten päätimme kostaa lapin polttajaiset pallo kerrallaan! Siitä sitten sakemannien päänahkoja vyöllä roikkuen hostellille. Lappi kostettu, voitte siis rentoutua kaikki siellä Suomessa.

Korviimme kantautui tieto, että joku hullu gringo, tässä tapauksessa toki saksalainen, olisi rakentanut muovipulloista kylän. Asiaa piti lähteä tutkimaan. Kunhan mukava taxikuski oli ensin kusettanut meiltä törkeän summan muutaman kilometrin matkasta (juu olisi voinut kävellä), saimme todeta huhujen pitävän paikkansa. Mukava sakemanni oli rakentanut kaksi taloa ja yhden linnan. Hän kertoi meille kierrätyksestä ja meriin päätyvästä muovista ja mikromuovista ja kaikesta sellaisesta. Kyllä kaikki nää roska-asiat tietää. Me taas kerroimme suomalaisesta panttijärjestelmästä. Mies oli kovin vaikuttunut Suomen korkeista pullopanteista, sekä mahtavalla tasolla olevasta palautusprosentistamme. Hienoa nähdä, että joku tosiaan yrittää tuoda tähän maanosan roskaamiseen jotain tolkkua! Mikäli vierailette Bocasissa, on erittäin hyvä idea käydä tervehtimässä tätä herrasmiestä pullolinnassaan.

Eräänä aamuna, jonka tarkka sijainti aamujen joukossa on vaipunut unholaan, pääsin pukemaan sankarin viitan ylleni. Tämä oli jälleen näitä ”vaarallinen villieläin tunkeutuu ihmisten tiloihin ahdistelemaan kauniita neitoja”-juttuja. Tällä kertaa kyseessä oli ilkeä herra Torakka. Tämä irstailija oli yöllä kömpinyt erään neidon sänkyyn ja saapuessani huoneeseen tapasin kyseisen neidon lamaantuneena sänkynsä vierestä tuijottaen törkeää ahdistelijaansa. En epäröinyt hetkeäkään. Torakat tappavat epäröijät epäröimättä. Kaivoin taskustani paperinpalan aseeksi ja kävin taisteluun. Torakka suhtautui minuun ylimielisesti kellahtaen selälleen ja paljastaen vatsansa. Vatsa on sen heikko kohta. Olisin voinut pistää, mutta se olisi ollut liian kivuliasta. Hyökkäsin salamana ja kiedoin torakan paperiin. Ennen kuin mokoma kerskailija ehti huomatakaan, kamppailu oli ohi. Kiikutin sen liiskattuna roskikseen ja palasin kuulemaan ylistyssanoja suunnattomasta rohkeudestani. Noh, tehän tiedätte vanhan viisauden: torakoiden maailmanvalloitukseen vaaditaan vain, etteivät hyvät ihmiset tee mitään!

Bocas del Toro olisi ollut varmasti vaikuttavampi aurinkoisella kelillä. Me kuitenkin häivyimme. Mikäli aikoo viettää aikaa sateessa, voi sen tehdä jossain muualla, kuin rannalla, jossa toivoisi olevan aurinkoista. Jatkoimme parempien kelien etsimistä sisämaasta.

Kuninkaiden laakso: El Valle de Anton

31.6.-6.7.2018 Panama City-El Valle de Anton

Herranjumala juu kokonaisesta viikosta pitäisi kertoa! Univaje painaa päälle, joten aion kirjoittaa rehellisesti ihan sysipaskan tekstin! Otettakoon huomioon, että jos päättää kirjoittaa huikean tekstin, tekstistä tulee ihan paska. Mitähän tästä siis tulee… Onnea vain sanojen suossa tarpomiseen.

Kirjoittaja toipuu parhaillaan yö-bussista jossain helkkarin aurinkorannalla ja on täten perin ärtyisällä päällä. Pitikin alkaa vääntämään blogia!

Viimeisimmässä vokaali- ja konsonanttipitoisessa oksennuksessani meinasin sivuttaa Panama Cityn lähes kokonaan. Aion yrittää jälleen. Olimme kyseisessä metropolissa vain poimimassa vahvistuksia joukkoomme. Kerronkin vaikkapa matkasta lentokentälle. Koska lentokenttien rakentaminen inhimillisen välimatkan päähän keskustasta on mahdotonta, lentokenttätaxi maksaa tinkijästä riippuen 20-40$. Noheva kitupiikki hankkiutuu siis bussiasemalle, josta tunnin huristelu kentälle (btw. Tocumen, ei Albrook) kustantaa 70 senttiä. Mikäli onneton kukkaronnyörien kiristelijä sattuu olemaan liikenteessä stressin kourissa poikaystäväänsä hakemaan lähteneen siskonsa kanssa, kannattaa varmaan maksaa hävyttömän hintainen taxi. Siinä ei portaissa rauhalliseen tahtiin etenevän mummelin viimeisiä vuosiaan puksuttava henkikulta ole penninkään väärti, kun Elsalla on enää kaksi ja puoli tuntia aikaa ehtiä Jania vastaan. Jyräyskehotuksesta huolimatta päätin olla tuuppaamatta rouvaa alas portaista. Pidin rauhallisella äänellä pienen luennon turistin kunnioittavasta käytöksestä paikallisia kohtaan. Ei sovi käyttäytyä moukkamaisesti. Ei kelvannut. ”Nasta lautaan, mummo hautaan”, kiljui sisko. Kammottavaa!

Noh, mummon mukiloinnilla ei oltaisi saavutettu minkäänlaista etua. Joku muukin halusi Tocumenin bussiin. Jono oli varmasti sata metriä pitkä (kirjoitettakoon erikseen, kielioppinatsit veks mun blogista!) Siitä sitten ärrinmurrinsisko bussiin, Jani kentältä kyytiin ja hostellille. Mukavaa paikallismatkailua!

Panama City käsitelty! Aika suunnata Antonien laaksoon, joka ilmeisestikin on Panaman kuninkaiden laakso. Bussimatka kestää pari tuntia, eikä maksa juuri mitään. Mielenkiintoa matkaan saa seuraavalla tavalla:

  1. Ota vain muutama olut hostellin baarista.
  2. Käy kaupassa hakemassa täydennystä, koska kaupassa kalja on saakelin halpaa.
  3. Syvenny ikinuoren jenkin ja pikkuvanhan sveitsiläisen kanssa maailman politiikkaan, uskontoihin ja filosofiaan.
  4. Tyhjentäkää hostellin jääkaapista viimeinenkin olutpakkaus ennen nukkumaanmenoa.
  5. Vuoristotielle on syytä varata muovipussi taskuun, vaikkei sitä käyttäisikään. Maksimijännityksen saa jättämällä pussin pois.
  6. Ihmettele, miksi olet suorittanut kohdat 1-6, varsinkin kohdan 4.

Kuninkaiden laaksossa on kyllä aktiviteetteja! Luonnonkaunis laakso on pullollaan vesiputouksia, jokia, koskia ja patikkapolkuja! Kylästä löytyy myös eläintarha, sekä ihan saakelin rupunen käärmetalo, joka on vielä kaiken huipuksi kätketty saakelin hyvin, joten sen etsiminen käy seikkailusta. Ikäväksemme hostellissamme ei ollut tilaa, kuin muutamaksi yöksi. Ihan mahtava laakso.

Käydääs pliibablaa taas vähän turistikohteita läpi. Nimet ovat muistinvaraisia, eli tavattoman pielessä, mikäli tätä nyt oikeasti lukee joku, jota kiinnostaa, minkä nimisellä vesiputouksella kävimme. Luultavasti osoitteesta hakunamalife.com löytyy kuvia ja oikeinkirjoitusta ja matkablogikliseitä sellaista kaipailevalle. Perskule, miten gonahtaneen oloista kyhäilyä taas tänään…

Chorro el Macho, eli luultavasti macho vesiputous. Ihan siisti ja kävelymatkan päässä keskustasta. Matkalla näkee Antonien laaksolle ominaista hyvinvointia. Tässä laaksossa ei elellä turhan vaatimattomasti! Arvaahan tuon jo nimestäkin… Antonin laakso, Panaman Shangri La.

Cerro Iguana on vuori oletettu laakson eteläpuolella. Luulisin sen täyttävän kaikki vuoren määritelmät. Vähintäänkin kyseessä on huippu. Ihan sama. En jaksa googlerumbaa ja nimitän täten väärin nimeämääni pinnanmuodonkohouman vuoreksi! Se on Antonin laakso ja jopa montut ovat vuoria, mikäli niin haluan! Pieni kuvitelma vallan hajua ohuesti muistuttavasta tuulahduksen poikasesta sekoittaa jo päätäni! Jos ihan hieman vain saisin maistaa oikeaa valtaa. Ei kai pieni vallan murunen mitään haittaisi…

Juu emme tienneet oikeastaan, minne olimme menossa, mutta lähdimme hostellin tylyhkön työntekijän suosittelemalle polulle. Kävi ilmi, että meidät oli ohjattu kiipeämään ylös. Kehottaakohan tämä työntekijä ahtaanpaikankammoisia menemään tynnyriin. Ei silti auta valittaa, kun on vuori vallattavana! Tietenkin huippu oli sellainen klassinen jyrkänne, jonne pääsi kiipeämään yhdeltä sivulta, kun muut viettivät pystysuoraan kohti kuolettavana putoajaa odottavaa horisontaalihtavampaa pintaa. Hyj hitto mä sanon. Vuorella oli pilvistä, joten kännykällä ottamani kuvat ovat aika kehnoja. Lisäksi kuva löytyy ylhäältä. Saakeli! Meni väärään paikkaan. Ei tää oo mikään sisustus- ja maisemablogi.

Kävimme myös jollain kaiverretulla kallioseinällä. Ilman opasta en osaa sanoa, kuka ne oli kaivertanut ja koska ne oli kaiverrettu. Pyöräily oli kiinnostavampi osuus. Pienessä kylässä pyörät ovat mahtava tapa liikkua ja nähdä paikkoja. Minä viiletin letkamme kärjessä. Olin maailman nopein gringo. Pyörässäni oli todella huonot jarrut. Jani seurasi toisella sijalla perässäni. Viimeisenä tuli eräs seurueemme jäsen. Hänen mielestään menimme liian lujaa ja maailma oli muutenkin perin kurja paikka, jossa liiallinen iloitseminen ja hymyily ovat todella loukkaavia tekoja kaikkia onnettomia kohtaan. En nyt sano hänen nimeään, mutta paikalliset käyttänevät hänestä nimeä ”El Mökö”, mikä voidaan suomentaa: ”Ketutuksen Kuningatar” tai ”Hatutuksen Herttua” tai ”Vihainen, kuin äitikarhu, joka on pentuaan pelastaessaan astunut lego-palikan päälle, jonkun soittaessa Olli Lindholmin tuotantoa ihan saakelin kovalla korvan juuressa.”

Väsymyksen suossa rämpiminen riittää. Ensi jaksossa kärvistelyä turismin tuhoamassa Bocas del Torossa.

Ps. Negatiivisesta sävystä huolimatta on ollut huikea reissu.

Portobelon bussit ja vaaralliset villieläinkohtaamiset

26.-30.6.2018 Panama City-Portobelo-Panama City

Juuh, kuten reittiä kuvaavasta merkinnästä yllä näkyy, olemme rampanneet edes takaisin. Jani (Elsan poikaystävä) saapuu parin päivän päästä Panamaan, joten meidän olisi pitänyt viettää viikko Panama Cityssä. Ei maistunut, joten teimme muutaman päivän reissun Portobelon pikkukylään. Samalla vähän rikoimme reppureissaajien kansoittamaa reittiä, jolle olimme huomaamattamme ajautuneet. Jeejee, ollaan uniikkeja lumihiutaleita, ei mitään massaturisteja.

Panama Citystä pari juttua. Ei paljoa mitään ihmeempää. Kävimme kanavalla. Ei laivoja. Kävimme vanhassa kaupungissa. Kirkoissa oli paljon kultaa ja hopeaa. Blaablaablaa. Se Turistinähtävyyksistä.

Sattui meille oikeasti jotain hauskaakin. Täällä paikallisliikennettä käyttääkseen pitää hankkia joku kortti, jolle ladataan rahaa ja jolla sitten maksetaan kyyti. Käteisellä ei pääse mihinkään. Toistaiseksi kaksi kalpeaa turistia ovat lähinnä tahvoilleet, huolimatta hankitusta kortista. Päällämme on bussien kirous. Joku avulias paikallinen saa aina maksaa matkamme, eivätkä avuliaat paikalliset huoli käteistä korvaukseksi vaivastaan (matka maksaa n.25snt.). Metrot sujuvat ongelmitta. Siinä ansioitunut selostus joukkoliikenteestä pääkaupungissa. Kuulostaako siltä, että innokas blogittelija on jotenkin vähän laiksa? Mutta joo… Tää on oikeesti tosi helppo systeemi, meidät on vain kirottu.

Pääsimme myös lekuriin. Elsalla puhkesi massiivinen kahden korvan korvatulehdus, joka teki tästä yleensäkin melko kärttyisestä otuksesta hyvin kärttyisen otuksen. Sairastelu siis jatkui. Ensin etsiydyimme melko länsimaalaisen näköiseen yksityiseen sairaalaan, jossa eräs englantia taitava rouva auttoi meitä etsimään lääkäriä. No saakeli, kun kaikki korvista millään lailla kiinnostuneet lääkärit olivat kadonneet. On perin oudoksuttavaa, ettei sairaalassa ole yhtään henkilöä, joka voisi kurkata korvaan, todeta sen olevan tulehtunut ja kirjoittaa reseptin joihinkin mömmöihin. Vielä oudoksuttavampaa on, ettei kukaan tiennyt, mistä potentiaaliset korvaan kurkistajat löytyisivät, mikäli vielä olisivat töissä. Kierreltyämme aikamme ympäriinsä ja avustajarouvamme soitettua muutaman puhelun saimme siis kehotuksen talsia julkisen terveydenhuollon palvelupisteeseen parin korttelin päähän. Juu näitä lekureita on täällä hämmentävän paljon.

Tämä seuraava terveysasema vastasi enemmän odotuksiamme panamalaisesta lääkäristä. Ulkoasultaan en olisi arvannut sisältä löytyvän lääkäreitä. Tummien lasiovien takaa pääsimme pieneen odotustilaan, jossa oli kosolti paikallisia. Pienen kielimuurinmurtosession jälkeen saimme ystävällisen tulkkaajan avustuksella sovittua, että päivystävä lääkäri avittaisi asiassamme. Tohtorimme Pedro (nimi tuskin muutettu) vaikutti huoneensa perusteella lastenlääkäriltä. Myös tarkemmin muuta asiakaskuntaa tarkasteltuani tulin tulokseen, että tämä toimipiste taisi olla jonkinlainen lapsiin erikoistunut palveluntarjoaja. Noh, lapsilla ja lapsenmielisillä esiintyy paljon korvatulehduksia, joten sikäli taisimme olla oikeassa paikassa. Pedro kurkkasi korvaan ja kertoi välttävähköllä englannilla itsestäänselvyyden: korvatulehdus. Antibioottikuuri, korvatippoja, 15 dollaria ja ulos. Nopeaa toimintaa. Tähän maahan tarvittaisiin kunnon hallitus leikkaamaan ja silppuroimaan nopeasti toimiva terveydenhuolto äkkiä pois! Mehän saimme apua noin vartissa! Ilman ajanvarausta! Missä sote-uudistus, kysynpä vain!

Jos sattuu sairastamaan, kannattaa poistua kaupungista, jossa on lääkäreitä ja apteekkeja. Sanoohan sen järkikin! Näin siis mekin teimme. Päätimme lähteä lepuuttelemaan Portobeloon. Mukava pikkukylä Karibialla. Matkoihin kuluu bussista riippuen kahdesta viiteen tuntia ja lompakosta tulee löytyä viitisen dollaria. Ainoa seikkailun aines saatiin aikaan bussin vaihdossa, joka tapahtui Sabanitaksen supermarketilla. Ulos bussista ja odottamaan seuraavaa, jossa lukee Portobelo.

Portobelo on siis ihanteellinen pikkukylä lahden rannalla. Syvien luonnonsatamiensa ansiosta se oli Espanjan hallitseman Etelä-Amerikan tärkeimpiä kaupunkeja 1500- luvulta 1700-luvulle. Tästä on edelleen muistona kaupungista löytyvät linnoitukset tykkeineen. Suuri osa Perusta ja Boliviasta ryöstetystä kullasta matkasi lempeään isäntämaahan juuri Portobelon kautta. Tämä herätti myös muuan Henry Morganin (juu se rommiheppuli) kiinnostuksen. Morganpa valloittikin kyseisen kylän jonain vuonna 1500- ja 1700-lukujen välimaastossa. Olisi kannattanut rakentaa lisää linnoituksia! Käykää wikipediassa. Sieltä minäkin nämä jutut revin. Tämä johtuu ikävästä seikasta, ettei Portobelossa oikeastaan ole juurikaan turistihoukutteita tai paikkoja esitteleviä jakavia kierroksia. Linnoille ei ole opasteita, eikä linnoilla ole infotauluja, tai mikäli infotaulut löytyvät, ne ovat mahdollisesti itse herra Morganin pystyttämiä, eli sangen vanhoja ja kunnoltaan mahdollisen pystyttäjänsä kaltaisia, eli kohtalaisen kuolleita. Merirosvoilusta kiinnostuneita kiinnostanee myös väite, jonka mukaan kaappari Francis Draken (perustanut myös Ankkalinnakkeen terv. Don Rosa fani) ruumis (kuollut hänkin) on haudattuna mereen lyijyarkussa jossain lahden lähistöllä. Portobelolaisten tulisi siis herätä ja alkaa nyhtää turisteilta rahaa!

Me löysimme kuitenkin hostellin. Olimme paikan ainoat vieraat. Hnekilökunta koostui kahdesta nuoresta miehestä, jotka ottivat antaumuksella lepiä, sekä vanhemmasta herrasta, joka myös vietti päivänsä sangen rennoissa merkeissä. Kylän ravintolat olivat auki todella vaihtelevasti, mutta hostellilta saimme sapuskaa ihan kohtuullista korvausta vastaan. Häiritsevintä armaan yöpaikkamme, sekä kylän pizzerian menuissa oli pepperonipizza. Sitä ei saanut koko kylästä, vaikka kaikkialla menuissa oli kyseistä herkkua tarjolla. On se nyt kumma, kun saa pettyä kerta toisensa jälkeen! Pikkukylässä ei paljoa aktiviteetteja näkynyt. Onnistuimme kuitenkin vuokraamaan kajakin, jolla pääsimme tutkiskelemaan läheisiä rantoja. Löysimme yhden linnakkeen, josta ei oikeastaan ollut mainintaa missään. Kokonaisuudessaan Portobelo on kuitenkin mainio kylä lepuutteluun. Kaupungin kiireinen möykkä loistaa poissaolollaan ja ainoa melu, joka häiriköi riippukeinussa lepuuttelevaa turistia, on viidakon kuhina, humina ja siritys.

Eräänä aamuna viidakko suoritti rajanylityksen. Tavallisesti ihmisen ja viidakon reviirin rajoina toimivat seinät. Seinien sisäpuolella on ihmisten turvallinen valtakunta, seinien ulkopuolella määräävät eläimet. Jostain syystä eräs rupikonnan rotjake oli kuitenkin päättänyt ottaa selvää, mitä seinien sisäpuolelta löytyy. Se oli erityisen kiinnostunut eräästä kylpyhuoneen nurkasta. Miksi? En tiedä. Ensimmäisen ihmiskontaktin tämä konnien Kolumbus sai Elsan löntystäessä vessaan. Konna tervehti nurkastaan iloisesti ja kertoi aikeidensa olevan rauhanomaiset. Elsa vastasi tervehdykseen paniikinomaisesti ja ilmaisi kiljaisullaan, ettei kylpyhuoneeseemme olisi asiaa edes rauhanomaisissa merkeissä. Olimme pattitilanteessa. Hetken asiaa pohdittuamme ulkoministeri Ribbentrop ilmoitti, että nyt olisi aika neuvotella. Jouduin siis käyttämään käymälää, huolimatta kutsumattomasta tutkimusmatkailijasta. Konna osoittautui sangen huomaavaiseksi vieraaksi, pysytellen vain hiljaa nurkassaan. Hyökkäysyritys kesken istuntoni olisi saattanut johtaa sangen sotkuisaan puolustustaisteluun tai vetäytymiseen.

Tässä kurnuttava tunkeilija

Onneksi sammakot eivät ole järin vaarallisia elikoita. Ne voivat olla myrkyllisiä, mikäli niitä sattuu syömään. Ei tuota ongelmaa. En syö eläimiä vessan nurkata. Sanoisin siis, että sammakot ovat varsin mukavia vieraita. Lastenlaulutkin sen kertovat: ”Pienet sammakon, pienet sammakot, ne lystikkäitä on.” Jos nurkassamme olisi ollut hämähäkki, tilanne olisi ollut täysin erilainen. ”Hämähämähäkki kiipes langalle, tuli sade rankka hämähäkin vei, aurinko armas kuivas satehen, hämähämähäkki kiipes uudelleen.” Hämähäkit ovat iljettäviä otuksia, jota ei edes luontoäiti onnistu nitistämään sateillaan. Hämähäkki olisi läsnäolollaan julistanut täyden sotatilan! Konnamme saikin vain rikkalapiokyydin ulos metsän reunaan. Sen pituinen se konnatarina.

Muutaman lepuuttelupäivän jälkeen tuli aika lähteä valmistelemaan edellä mainitun vahvistuksemme saapumista Panama Cityyn. Tämä tiesi uutta bussimatkaa. Bussimme Sabanitakseen tuli saakelin täyteen ja kesti saakelin kauan. Joku voisi perustaa tänne bussipysäkkejä. On melko syvältä pysähdellä jokaisessa pikkukylässä seitsemän kertaa, kun ihmiset hyppivät kyytiin omien talojensa edestä parin kymmenen metrin välein. Lopulta bussin jokainen istumapaikka tuli täyteen, joten jouduimme istumaan rinkat sylissä. Vanhoissa jenkkiläisissä koulubusseissa ei ole ilmastointia, joten matka oli tukahduttavan kuuma ja ahdas. Ahtaanpaikankammoiselle kyseiset bussit ovat totaalinen tuonela!

Luulin jo, että hulluin bussikyytimme oli takana ja bussin vaihdon jälkeen saisimme mukavan kyydin kohti pääkaupunkia. Yleensä, kun täällä luulee kokeneensa sekavimman mahdollisen vaihtoehdon, latinot pistävät vielä uutta vaihdetta silmään. Seuraava bussimme olisi sääntösuomessa ollut ihan tavattoman laiton. Saimme rinkat ruumaan, minkä jälkeen astuimme kyytiin. Kyydissä oli jo valmiiksi noin 120-140 muuta matkalaista. Sadalle onnekkaimmalle oli siunaantunut oma istuin. Emme siis päässeet istumaan. Emme päässeet edes seisomaan käytävälle. Jäimme siihen tilaan, joka jää ensimmäisen penkkirivin ja tuulilasin väliin. Ovelle saatiin tungettua noin kymmenen ihmistä. Oma istumapaikkani löytyi kojelaudalta. Siinä sitten kykin ja kurottauduin ylös, mikäli kuskille tuli tarve nähdä oikea peruutuspeili, kun vain selfieiden ottamiseltaan ja elokuvan katselultaan kerkesi. Onneksi ei ollut töyssyinen kyyti. Kuski olisi saanut kutsumattomia syliin tunkijoita. Panama Cityyn päästyämme kierimme vielä jokaisen kaupunginosan ja tiputtelimme ihmisiä pois. Onneksi en päässyt istumaan, auto oli ilmeisesti suunniteltu kääpiöille, kuten sain paikkojen vapauduttua huomata. Äitille terkkuja: ei hätää, päästiin ehjänä perille.

Juhannus San Blasilla

19.-25.6.2018 Cartagena-San Blas-Panama City

Hiialahoi vaan, oi mahdollisesti vain häilyvän kuvitteellinen lukijani, siellä internetin toisessa päässä. Olen palannut sivistyksen pariin. Hostellin parvekkeella ilta laskeutuu Panama Cityn pilvenpiirtäjien ylle ja suurkaupungin melu kiusaa luonnon rauhalla pulleiksi ja punaisiksi lellittyjä korviani. Ota siis mukava asento ja kuule kertomukseni San Blasilta. Yritän saada tähän kertomukseen myös jotain hyödyllistä tietoa niille kuvitteellisille nettisurffareille, jotka harkitsevat San Blas Adventuresin palveluiden käyttämistä.

Matka oli aika kallis, joten emme Cartagenassa voineet tehdä ihan kaikkea haluamaamme. Vaellus johonkin kadonneeseen kaupunkiin jäi väliin. Ei paljoa paina. Kadonneita kaupunkeja ei varmasti kadotettu siksi, että ne ovat saakelin siistejä kaupunkeja. Jos ne olisivat siistejä, ne eivät olisi kadonneita. Edes Tamperetta ei ole kadotettu ja se on sentään ihan tavattoman paska kaupunki.

Viimeisenä iltana käkättimeen. Alvaro oli ovela kettu.

Totta tosiaan, takaisin asiaan. Me vietimme juhannuksen Panaman rannikolla sijaitsevilla San Blasin saarilla. Sinne ei oikeastaan pääse omatoimisesti, joten turvauduimme retkeä internetissä kaupustelevaan tahoon, joka on nimennyt itsensä San Blas Adventuresiksi. Cartagenasta pääsee San Blasille suoraan, mutta sehän olisi ollut helppoa. Meidän retkemme lähti Sapzurrasta, joka sijaitsee niin lähellä Panaman rajaa, kuin vain mahdollista.

Matka Sapzurraan kesti kaksi päivää. Ensin bussilla Necocliin, joka on pikkukylä jossain puolimatkassa Jumalan selän taakse, eli kutakuinkin jokin luomen tapainen Taivaallisen Isän kyljen tienoilla. Se oli sellaiset viitisen tuntia bussissa polvet suussa. Joku voisi kertoa kolumbialaisille, ettei sen istuimen selkänojan laskeminen ole lainkaan ookoo, vaan kertoo ihmisen totaalisesta välinpitämättömyydestä toisia kohtaan. Necocli oli kuitenin todella sympaattinen tuppukylä, jossa ihmiset olivat todella mukavia. Kerrankin en kokenut, että minulta koitettiin nyhtää pesoja. Edes kaupustelijoita ei näkynyt. Ihmiset vain nauroivat kahdelle blondille, jotka istuivat jalkakäytävällä vetämässä pizzaa.

Aamulla koin hassun tilanteen. Olin vessassa, kun eräs Kolmannen Valtakunnan ulkoministeri tuli vierailulle. Suotanan Ribbentroppi. Etsiskeli jotain Molotovia. Miten minä voisin muka solmia hyökkäämättömyyssopimuksen? Minähän olen vessassa. Ikävä tuttavuus, joka tekee vessareissuista tavattoman äänekkäitä ja pakollisia. Kun Ribbentrop kutsuu, on mentävä neuvotteluhuoneeseen.

Se kakkajutuista. Asiaan! Pikavene lähtee kahdeksalta. Locombiassa tämä tarkoittaa, että kello on kahdeksan, kun vene lähtee. Aikamääreisiin ei päästä koskaan, mutta myöhässäkään ei saisi olla. Vene Capurganaan oli jees, ja passitkin saatiin leimattua, joten siirryimme seuraavan turhanpäiväisen mähmimisen jälkeen parin veneenmitan verran Sapzurraan. Jälleen mukava pikkukylä. Sieltä käveli hetkessä rajan yli verovapaaseen viinakauppaan. Sähköä tosin oli vain perin säännöttömästi, jolloin suihkussa oli kurja käydä. Kurjuutta tehosti vielä vessassamme tavattu hämähäkki. Ei herranjumala! Siellä se möllötti ja terotteli tapaajanhampaitaan. Sen silmät kertoivat karuja uhkauksia siitä, miten se hiipisi yöllä sänkyyni ja leikkaisi silmän päästäni ja syöttäisi sen minulle, kun toinen silmä katselee vierestä. Mistähän tuonkin lainasin… Taitaapi olla jostain piirretystä… Aika brutaalia settiä Disneyltä…

Juu päästiin lähtemään. Ei tullut hämähäkkiä. Ne otukset ovat enimmäkseen puhetta, mutta ne ovat pahoja suustaan. Ei tuollaisia uhkauksia ole kiva kuunnella. Nooh tosiaan aamulla siirryttiin muutaman veneenmitan Panaman puolelle rajaa. Siellä chillailee Panaman ”gonakomppanian” tukikohta. Nämä nohevat taistelijat vastaavat maahantulotarkastuksista. Todelliset sankarit saivat passien leimaamiseen ja kassien tutkimiseen kulumaan kunniakkaat viisi tuntia. Kaikki kirjat koluttiin ja nuuskasta, sokerista ja kummallisista juomista (mm. meidän juhannussalmarimme) käytiin pitkät keskustelut. Muutoin me pelailimme jalkapalloa paikallisten mukuloiden kanssa ja arvoisat sotaherrat raapivat mahojaan pöydän takana. Meinasin jättää työhakemukseni. Ei tosiaan tarvitsisi ottaa stressiä mistään.

San Blasin juhannus (kolme päivää toki) sujui erittäin mukavasti. Snorklailtiin ja pelailtiin lentistä. Illalla juhlittiin ja laulettiin. Monikansallinen laumamme hitsautui yhteen, kuin talkitsemattomat pakarat pitkällä vaelluksella. Tämän kielikuvan oli siis tarkoitus kuvastaa hyvää hitsautuvuutta. Varsinainen kulttuurikokemus retkestä saatiin, kun erään britin kanssa liityimme Kuna-heimon kylässä nassikoiden jalkapallopeliin. Ottelu oli kiihkeä ja maaleja todella tuuletettiin tunteella. Oma tähtihetkeni koitti, kun päätin antaa skottiviikatteeni laulaa ja rappasin erästä kakaraa (noin 5v) sukille niin lujaa, että poika paran esi-isätkin pitelivät soivia sääriluitaan jossain taivaallisilla viheriöillä. Pyysin toki anteeksi maassa ähkivältä ressukalta. Tämä sai koko kylän repeämään nauruun. Mitäh! Siis minähän potkaisin lasta sääreen ja heistä anteeksipyyntö on jotenkin huvittava asia. Hämmennykseni lienee varsin ymmärrettävä.

Kokonaisuudessaan reissu oli huikea. Ruoka oli mahtavaa, vaikkei tosin sairastelevan siskoni mielestä. Oli kalaa ja mustekalaa ja sen sellaisia mereneläviä. Snorklaillessa näin kaloja ja meritähtiä, enkä päätynyt hain hampaisiin. Edes ulkoministeri Ribbentropin ajoittaiset vierailut eivät pilanneet sitä. Herää vain kysymys: milloin saadaan niitä alpakoita?

Ps. Panama Cityssä on hienoja pilvenpiirtäjiä. Ehkä huomenna käyn katsomassa, onko ne tehty Nordean asiakkaiden verorahoilla. Saakelin veronkiertäjät! Ne on minun verorahat, minun pilvenpiirtäjät!

Cartagena, kadut täyttyvät matkalaisten hiestä!

14.-19.6.2018 Cartagena De La Indias

Juu mää tiiän! Mikä tää Indias on? Ilmeisesti liittynee maailman keskinkertaisimman suunnistajan Risto Kolumbialaisen virheeseen matkalla Intiaan. Oleilen parvekkeella riippukeinussa ja ilma on tavalliseen tapaansa kuuma. Mikäli suunnittelet matkaa Cartagenaan, älä tule Cartagenaan. Cartagenassa on saakelin tukala olla!

Kaikki alkoi, kun lentomme Medellinistä laskeutui Karibian raannikolle. Otimme lennon, sillä bussilla matkaan olisi kulunut 17 tuntia. Astuin ulos koneesta ja jokin potkaisi minua naamaan. Ensin luulin Kolumbuksen haamun saapuneen ennenaikaisesti piiskaamaan persaukseni punaiseksi nykyisten kirjoitusteni epäkunnioittavuuden johdosta. Kun Isä Meidän ei auttanut, ymmärsin vain törmänneeni tavattoman märkään ja kuumaan ilmamassaan. Hengittäminen tuntui raskaalta ja paita kastui hetkessä. Puolessa minuutissa aloin ikävöidä ohueksi parjattua vuoristoilmaa.

Otimme vähän lomaa lomailusta. Jätimme kaiken maailman turistikierrossuunnitelmat sikseen ja täällä kuluneet neljä päivää ovat pyhitettyinä loikoilulle ja nesteytykselle. Yhtenä iltana lähdimme bailaamaan kylille. Päädyimme tuhoisan hintaiseen baariin, joten tavattoman hauskan illan seurauksena pidimme pari säästäväistä päivää.

Helppoa säästämisestä teki se kummallinen seikka, että presidentin vaalien aikana maassa on voimassa niin sanottu Dry Law. Tämä tarkoittaa puolentoista vuorokauden mittaista alkoholikieltoa. Ilmeisesti ongelmana on joko humalassa äänestävät ihmiset, humalassa äänestämättä jättävät ihmiset tai humalassa äänestystulokseen pettyvät ihmiset. Viimeisimmät saattaisivat ilmaista mielipiteensä toimimalla humalassa mellakoivina ihmisinä. Näin siis joku poliitikko keksi lentävän lauseen: ”Hanat Kiinni!” Samaisen kaverin ovelle ilmestynee joku päivä prätkähiiriä utelemaan tekijänoikeusrikkomuksista ja mahdollisesta turpasaunasta, mikäli näitä rikkomuksia ei korvattaisi rahallisesti tai juustolla. Hiiret ovat hulluina juustoon.

Cartagena on jälleen kerran kaunis kaupunki. Kaikki kaupungit taitavat olla vähän kauniita täällä. Blaablaablaa. Rumissa kaupungeissa en joutuisi rasittamaan siroja jalkojani kaupungilla ottamassa kuvia. Kuvien idea on yleensä perin yksnkertainen: Elsa ja värikkäitä taloja. Uusin innovaatio on Elsa keskellä tietä. Näin kuvaan saadaan enemmän taloja ja kuvaustoimintaan lisää mielenkiintoa, kun kuva pitää saada napattua ennen, kuin katu täyttyy askelista. Elämä Cartagenassa on kuolemista.

Olen viimeisten päivien aikana pohtinut kovasti, voiko ihminen kuivua ja sulaa samaan aikaan. Tunnen sulavani, mutta tiedän kuivuvani. Olen melko varma, että vain pois pääsy pelastaa minut kohtaloltani, muuttumiselta jonkinlaiseksi kuivaksi kokkareeksi. Toinen vaihtoehto olisi uiminen Karibian lämpimissä vesissä. Kokeiltu on. Seuraavaksi kerron, miksi rannalle meneminen on perin raskasta.

Kuten muissakin kunnon rannikkokaupungeissa, myös Cartagenassa rannat sijaitsevat sangen kaukana keskustasta. Minä, Elsa, sekä ystävämme Steve otimme taxin ja lähdimme uimaan. Taxi ei ollut kallis, joten se sopi hyvin säästäväiseen meininkiimme. Taxin saavutettua hienot hiekkarannat odotin jo innolla veteen pulahtamista. Silloin näin jotain kummallista. Meitä lähestyi möykky, jota seurasi kaksi muuta möykkyä. Möykyssä oli jotain tuttua. Möykky kertoi nimensä, jota en nyt muista, mutta se taisi olla ihan ihmisen nimi. Matalalla äänellään se selitti olevansa rannan pomo. Erotin nyt möykyllä olevan neljä raajaa, silmät ja suu. Tutkiskeltuani hetken varmistuin, että rannan pomo oli kookas ihminen, luultavasti uros. Ystävineen se otti meidät suojelukseensa. Se alkoi tarjota rantatuoleja, joiden hintaa en halunnut tietää. Niillä oli myös juotavaa, ruokaa ja aurinkolaseja. En täysin ymmärrä, miksi itse johtaja vaivautui kaupustelemaan tavaroitaan meille. Kolme köyhää reissaajaa, jotka katselivat hölmistyneinä ympärilleen. Samalla möykky suojeli saalistaan. Hän hätyytteli muita kaupustelijoita ympäriltämme. Rannat tosiaan olivat täynnä kaupustelijoita. Muut tosin vaikuttivat vähemmän vaarallisilta, kuin möykkytrio. Pyrimme kertomaan möykylle, että kävelemme vähän, mutta möykky seurasi meitä ja höpötti kauppapuheitaan. Olisin ollut kauhuissani, mutta Buffalon katoilla lihaksikkaaksi itsensä työskennellyt Steve rauhoitti mieltäni. Karistimme lopulta möykyn kätyreineen kannoiltamme ja pääsimme etsimään omaa rantaamme.

Oma spottimme löytyi kahden kalliorykelmän välisestä poukamasta. Se oli tarpeeksi suuri uitavaksi, mutta liian pieni kaupusteltavaksi. Pääsimme uimaan ja välillä torjuimme satunnaisia kauppiaita. Tässä kohtaa onneni kääntyi. Kärsin vakavasta alpakattomuusmasennuksesta ja tiedän, että loittonemme jatkuvasti alpakoiden luvatusta maasta. Suuntaa tullaan kyllä korjaamaan! Rannalla ei uiskennellut edes laamoja, mutta lintuja oli runsaasti. Ne olivat perhanan hienoja. Näin pelikaanin! Pelikaanit toimivat tunnetusti kohtalaisena lääkkeenä alpakattomuusmasennukseen. Siellä se kurkoili kivellä muiden merilintujen keskellä.

Joku valkoinen hirmutus kävi myös ahdistelemassa minua muiden polskiessa lämpimissä aallokoissa. Valkoiset hirmutukset saalistavat herättämällä vähä-älyisen uhrinsa luottamuksen kääntymällä selin. Siinä hetken hämäiltyään tämä maailman vaarallisin lintu käy räväkällä takaperinvoltilla uhrinsa niskaan. Kuristusotteessa räpiköivä uhri ei kykene suojaamaan lompakkoaan ja pian hirmutus liitelee lähimmälle automaatille nostamaan uhrin tilin tyhjäksi. Joulupukki tietää kaikkien lasten nimet, hirmutus tietää kaikkien korttien PIN-koodit. Onnekseni Steven massiivinen hahmo nousi merestä pelastamaan minut. Jopa valkoiset hirmutukset pelkäävät Steveä!

kuvassa valkoinen hirmutus hämäysasennossaan

Jooh… Ensimmäinen Kolumbian retkeni alkaa olla ohi. Huomenna poistumme kohti Panamaa. Juhannus tullaan viettämään San Blasin saaristossa nykyajan ulkopuolella. Onneksi Panamasta päästyämme aloitamme matkan kohti etelää ja alpakoiden valtakuntaa!