Juhannus San Blasilla

19.-25.6.2018 Cartagena-San Blas-Panama City

Hiialahoi vaan, oi mahdollisesti vain häilyvän kuvitteellinen lukijani, siellä internetin toisessa päässä. Olen palannut sivistyksen pariin. Hostellin parvekkeella ilta laskeutuu Panama Cityn pilvenpiirtäjien ylle ja suurkaupungin melu kiusaa luonnon rauhalla pulleiksi ja punaisiksi lellittyjä korviani. Ota siis mukava asento ja kuule kertomukseni San Blasilta. Yritän saada tähän kertomukseen myös jotain hyödyllistä tietoa niille kuvitteellisille nettisurffareille, jotka harkitsevat San Blas Adventuresin palveluiden käyttämistä.

Matka oli aika kallis, joten emme Cartagenassa voineet tehdä ihan kaikkea haluamaamme. Vaellus johonkin kadonneeseen kaupunkiin jäi väliin. Ei paljoa paina. Kadonneita kaupunkeja ei varmasti kadotettu siksi, että ne ovat saakelin siistejä kaupunkeja. Jos ne olisivat siistejä, ne eivät olisi kadonneita. Edes Tamperetta ei ole kadotettu ja se on sentään ihan tavattoman paska kaupunki.

Viimeisenä iltana käkättimeen. Alvaro oli ovela kettu.

Totta tosiaan, takaisin asiaan. Me vietimme juhannuksen Panaman rannikolla sijaitsevilla San Blasin saarilla. Sinne ei oikeastaan pääse omatoimisesti, joten turvauduimme retkeä internetissä kaupustelevaan tahoon, joka on nimennyt itsensä San Blas Adventuresiksi. Cartagenasta pääsee San Blasille suoraan, mutta sehän olisi ollut helppoa. Meidän retkemme lähti Sapzurrasta, joka sijaitsee niin lähellä Panaman rajaa, kuin vain mahdollista.

Matka Sapzurraan kesti kaksi päivää. Ensin bussilla Necocliin, joka on pikkukylä jossain puolimatkassa Jumalan selän taakse, eli kutakuinkin jokin luomen tapainen Taivaallisen Isän kyljen tienoilla. Se oli sellaiset viitisen tuntia bussissa polvet suussa. Joku voisi kertoa kolumbialaisille, ettei sen istuimen selkänojan laskeminen ole lainkaan ookoo, vaan kertoo ihmisen totaalisesta välinpitämättömyydestä toisia kohtaan. Necocli oli kuitenin todella sympaattinen tuppukylä, jossa ihmiset olivat todella mukavia. Kerrankin en kokenut, että minulta koitettiin nyhtää pesoja. Edes kaupustelijoita ei näkynyt. Ihmiset vain nauroivat kahdelle blondille, jotka istuivat jalkakäytävällä vetämässä pizzaa.

Aamulla koin hassun tilanteen. Olin vessassa, kun eräs Kolmannen Valtakunnan ulkoministeri tuli vierailulle. Suotanan Ribbentroppi. Etsiskeli jotain Molotovia. Miten minä voisin muka solmia hyökkäämättömyyssopimuksen? Minähän olen vessassa. Ikävä tuttavuus, joka tekee vessareissuista tavattoman äänekkäitä ja pakollisia. Kun Ribbentrop kutsuu, on mentävä neuvotteluhuoneeseen.

Se kakkajutuista. Asiaan! Pikavene lähtee kahdeksalta. Locombiassa tämä tarkoittaa, että kello on kahdeksan, kun vene lähtee. Aikamääreisiin ei päästä koskaan, mutta myöhässäkään ei saisi olla. Vene Capurganaan oli jees, ja passitkin saatiin leimattua, joten siirryimme seuraavan turhanpäiväisen mähmimisen jälkeen parin veneenmitan verran Sapzurraan. Jälleen mukava pikkukylä. Sieltä käveli hetkessä rajan yli verovapaaseen viinakauppaan. Sähköä tosin oli vain perin säännöttömästi, jolloin suihkussa oli kurja käydä. Kurjuutta tehosti vielä vessassamme tavattu hämähäkki. Ei herranjumala! Siellä se möllötti ja terotteli tapaajanhampaitaan. Sen silmät kertoivat karuja uhkauksia siitä, miten se hiipisi yöllä sänkyyni ja leikkaisi silmän päästäni ja syöttäisi sen minulle, kun toinen silmä katselee vierestä. Mistähän tuonkin lainasin… Taitaapi olla jostain piirretystä… Aika brutaalia settiä Disneyltä…

Juu päästiin lähtemään. Ei tullut hämähäkkiä. Ne otukset ovat enimmäkseen puhetta, mutta ne ovat pahoja suustaan. Ei tuollaisia uhkauksia ole kiva kuunnella. Nooh tosiaan aamulla siirryttiin muutaman veneenmitan Panaman puolelle rajaa. Siellä chillailee Panaman ”gonakomppanian” tukikohta. Nämä nohevat taistelijat vastaavat maahantulotarkastuksista. Todelliset sankarit saivat passien leimaamiseen ja kassien tutkimiseen kulumaan kunniakkaat viisi tuntia. Kaikki kirjat koluttiin ja nuuskasta, sokerista ja kummallisista juomista (mm. meidän juhannussalmarimme) käytiin pitkät keskustelut. Muutoin me pelailimme jalkapalloa paikallisten mukuloiden kanssa ja arvoisat sotaherrat raapivat mahojaan pöydän takana. Meinasin jättää työhakemukseni. Ei tosiaan tarvitsisi ottaa stressiä mistään.

San Blasin juhannus (kolme päivää toki) sujui erittäin mukavasti. Snorklailtiin ja pelailtiin lentistä. Illalla juhlittiin ja laulettiin. Monikansallinen laumamme hitsautui yhteen, kuin talkitsemattomat pakarat pitkällä vaelluksella. Tämän kielikuvan oli siis tarkoitus kuvastaa hyvää hitsautuvuutta. Varsinainen kulttuurikokemus retkestä saatiin, kun erään britin kanssa liityimme Kuna-heimon kylässä nassikoiden jalkapallopeliin. Ottelu oli kiihkeä ja maaleja todella tuuletettiin tunteella. Oma tähtihetkeni koitti, kun päätin antaa skottiviikatteeni laulaa ja rappasin erästä kakaraa (noin 5v) sukille niin lujaa, että poika paran esi-isätkin pitelivät soivia sääriluitaan jossain taivaallisilla viheriöillä. Pyysin toki anteeksi maassa ähkivältä ressukalta. Tämä sai koko kylän repeämään nauruun. Mitäh! Siis minähän potkaisin lasta sääreen ja heistä anteeksipyyntö on jotenkin huvittava asia. Hämmennykseni lienee varsin ymmärrettävä.

Kokonaisuudessaan reissu oli huikea. Ruoka oli mahtavaa, vaikkei tosin sairastelevan siskoni mielestä. Oli kalaa ja mustekalaa ja sen sellaisia mereneläviä. Snorklaillessa näin kaloja ja meritähtiä, enkä päätynyt hain hampaisiin. Edes ulkoministeri Ribbentropin ajoittaiset vierailut eivät pilanneet sitä. Herää vain kysymys: milloin saadaan niitä alpakoita?

Ps. Panama Cityssä on hienoja pilvenpiirtäjiä. Ehkä huomenna käyn katsomassa, onko ne tehty Nordean asiakkaiden verorahoilla. Saakelin veronkiertäjät! Ne on minun verorahat, minun pilvenpiirtäjät!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *