Santa Catalinasta löytyi vihdoin mukava ranta

15.-19.7.2018

Lost And Found-Santa Catalina

Tämänkin päivityksen olisi pitänyt saapua internettiin aikoja sitten. Sitä ollaan jo Perussa, mutta blogi jurruttaa jossain helkkarin Hornitossa. Simpuransimpura.

Lost And Foundista lähdimme kohti Tyyntämerta, joka on muuten ihan saakelin huonosti nimetty paikka. Saakelin Magelhaes! Balboa näki meren ensin ja nimesi sen Etelän mereksi. Olisi nyt arvon Magelhaes voinut miettiä, tuleeko tyyni keli jatkumaan. Ei juma mikä idiootti! Siinä siis syypää teille, jotka olette pohtineet kyseisen nimen alkuperää.

Vuodatus päättyy! Kertomuksen omainen esitys siirtymästä jatkuu! Bussi Santa Catalinaan kesti koko päivän. Kolme vaihtoa: David, Santiago ja Sona. Kyllä! Luit oikein! Sona on olemassa. Toki henkilöt, jotka eivät ole perehtyneet Scolfieldi-Burrowsin veljesten toilailuihin poilailuihin ja vankiloista karkailuihin, eivät saa nimestä juuri mitään viboja. Pakoa katsoneillekin Sona on vain mahtava nimi kartalla. Ei taida löytyä mitään vankilaa. Sonalaisten kannattaisi rakentaa joki betonilinna ja houkutella ihmisiä katsomaan ”Sonan vankilaa.” Vangeiksi näyttelijöitä. Paskoja sellaisia. Paskat näyttelijät kuuluvat vankilaan. Seuraksi heille kaikki kesähittejä tuottavat roistot, sekä Antti Muurinen. Kesähittejä tosin tuotetaan sen verran paljon, että näyttelijät saanevat armahduksen.

Santa Catalinan sangen mitättömään keskustaan saapuessamme saimme tietää hostellin (Oasis Surf Camp) harjoittavan olemassaoloaan vartin marssin päässä. Ei hätää, se oli tasaista tietä. Hämmennykseksemme tien päässä, siinä missä tien piti jatkua, olikin joki. Joen toisella puolella näkyi hostellimme kyltti. Siltaa ei ollut ja ainoa venekin lojui toisella rannalla. Puolisen tuntia asiaa ihmeteltyämme lähti soutelija noutelemaan meitä. Joen syvyys oli nousuveden takia noin kaulaan asti, toki riippuen kaulan sijainnista.

minä täällä, hostelli tuolla

Kerrottakoon nyt siis syitä välttää Oasis Surf Campissä yöpymistä. Juuh hostelli on hintava. Dormiyö maksaa 18 dollaria, mikä lienee kallein yöni tällä reissulla. Hostellissa ei ole keittiötä, joten omien ruokien kokkailu on hieman haastavaa. Näin siis ravintolalaskut nakertavat budjettia ikävästi. Nousuveden aikaan on hankala käydä kylässä syömässä, joten hostellin ravintolan tarjonta tulee tutuksi. Kaiken huipuksi wifi on säälittävin, mihin olen törmännyt. Tämä estää lentojen ja hostellien varaamisen, mahdollisten laskujen makselun, sekä tietty yhteydenpidon kotiin. Huono wifi ei sikäli ole ongelma, kunhan sitä ei mainosta netissä hyvänä wifinä.

Toisaalta kyseinen hostelli lojuu rannalla. Se on siis aivan rannan tuntumassa, joten aaltoihin pulahtaminen ei vaadi oikeastaan mitään. Kun hyväksyy puitteiden heikkouden ja suuremmat kulut, on mukava rojahtaa riippumattoon ja tuijotella merelle. Ja kyllä! Me löysimme vihdoin aurinkoisen rannan! Eli mitä minä valitan?

Santa Catalina on kovasti surffareiden suosiossa. Pitipä meidänkin siis hypätä laudalle ja lähteä kesyttämään aaltoja. Otimme surffitunnin, johon kuului toki klassinen kuivaharjoitteluvaihe. Kaipa siitä oli jotain hyötyä, mutta tuntuu vain tavattoman typerältä räpiköidä kuivalla maalla. Mereen menin aika pienillä odotuksilla, mutta yllättäen sainkin aallon napattua muutamalla yrityksellä lautaani kuljettamaan. Jani oli vielä parempi. Hän nappasi ensimmäisen aallon ja surffaili tyylikkäästi ja pitkään. Seurueemme kolmannen jäsenen edesottamusten kuvaaminen jätetään tällä kertaa väliin. Olkoon se vaikka syntymäpäivälahjani siskolleni, joka pyöräilyn lisäksi myös surffaa taiteilijanimellä El Mökö.

El Mököllä oli myös synttärit, joten mepä lähdettiin Janin kanssa etsimään lahjaa. Pienen kylän tarjonta osoittautui kuitenkin varsin heikoksi. Kylässä oli toki lahjakaupaksi itseään kutsuva liike, mutta ikkunasta vilkaisemalla totesimme sen olevan täynnä lahjoja, jotka johtaisivas syntymäpäivän välittömään pilaantumiseen. Elsa jäi siis ilman lahjaa, mutta sai sentään piknikaamupalan. Lisäksi syntymäpäivää mustensi se fakta, että surffaukseen hurahtaneet herrasmiehet viettäisivät koko päivän aallokossa.

Luojan kiitos Santa Catalinan jälkeen pääsimme kohti oikeaa suuntaa, eli alpakoiden kansoittamaan Peruun. Panama Cityssä lähetimme Janin matkalle kohti kotoista Suomea. Jälleen kahden siskon kanssa.

Tarina perin epäonnistuneesta kolmikosta metsän keskellä

12.-15.7.2018 Bocas del Toro-Hornito (luultavasti)

Noniin kaikki kotikokit! Aloitetaan päivitys tehtäväosiolla. Kutsutaan tehtäväosiota Juksunurkkaukseksi. Aloitetaan Juksunurkkaus. Tehtävä: minkälainen sää on sademetsässä sadekauden aikana? Vastausta pohtiessasi kerron paikasta, nimeltä hostel Lost And Found. Juksunurkkaus päättyy.

Olimme tulleet yön pimeydessä Bocasiin, joten en arvannutkaan olleeni jälleen melkoisessa vuoristoradassa. Matkan kohti Hornito-oletettua suoritimme pikkuisella paikallisbussilla, jonka tehottomuudesta johtuen kiipesimme ylämäet ykkösellä koneen huutaessa, kuin lentokoneen viereiselle penkille sijoitettu pikkukakara. Hitaat nousut eivät paljoa matkantekoa haitanneet, sillä alamäet mentiin lujaa. Hyökkäsimme edessä oleviin mutkiin, kuin kimpaantunut Kimi Räikkönen. Minä katselin voimattomana showta penkiltäni, hattu kourassa, huuli pyöreänä.

Bussin rahastaja kippasi meidät pihalle ja toivotti hyvää matkaa. Lähdimme seuraamaan kylttejä. Reserva Forestal de Fortuna (lähde: google maps) on mainio patikointikohde, ja retkueemme marssikunto testattiinkin heti kättelyssä. Lost And Found on kaikessa viisaudessaan rakennettu vartin mittaisen kinttupolkukiipeämän päähän autotiestä. Kerrottakoon, että marssimotivaatio oli kaikilla hyvä. Joistain päivityksistäni on saattanut saada sellaisen kuvan, että matkakumppanisiskoni olisi joskus jokseenkin kiukkuuntuvaa sorttia. Nyt on aika puhdistaa hänen maineensa. Elsa on hyväntuulinen ja hyväkäytöksinen päivänsäde. Joku voisi jopa kuvailla häntä hilpeäksi hupiveikoksi, varsinaiseksi vitsiniekaksi. Vannon ja vakuutan puhuvani omasta tahdostani, eikä niskaani osoita minkäänlainen paha katse, saati sitten ase. Vain siskoni maailmankuulu matkahymy.

Retkue pääsi siis polun päähän kiukuitta. Mikäli jollain jonkinlainen kiukku oli piilossa syvällä sisimmässään, missä se ei millään lailla kohdistunut retkueen hulvattomaan johtajaan, sekin vähä karisi pois nähdessämme huikaisevat maisemat hostellimme terassilta. Toivottavasti minulla on joku säntillinen kuva paikasta. En oikeastaan jaksaisi selittää. Olipahan taas vaan saakelin nättiä.

Ihan messevät maisemat ja miljoona riippumattoa (kuvassa kaksi miljoonasta)

Illalla emme enää lähteneet polulle ryynäämään, mutta aamullapa oli toinen ääni kellossa. Saimme respasta aarrekartan. Metsässä oli vihjeitä, joita seuraamalla löytyisi mystinen aarre. Lähdimme patikkapolulle kohti vuorenhuippua. Kolmen vartin jyrkkä nousu yöllisten sateiden mutavelliksi muovaamia polkuja yllätti raakuudellaan retkueeni peräpään. Silmissä kiilui kuitenkin mahdollisuus saada mainioita valokuvia vuoren huipulta. Kuvissa kiiltelee aito hymy, jossa näkyy kiipeämisen loputtomuuden aiheuttama huolettomuus ja nautinnollisuus. Huipulla kuitenkin retkueen valokuvausjaosto kohtasi karun totuuden: joskus huiput ovat pilvien peitossa ja silloin ei saa napattua kuin valkoista mössöä kuvittamaan saksalaisten muistikuvia Bocasin beerpongpöydän turpasaunasta. Aarre odotti kuitenkin edessämme. Olisiko se kaljaa? Ei hätää, tämä ei ole enää Juksunurkka. Siirry seuraavaan kappaleeseen.

Lähtiessämme laskuun saavuimme kosteille seuduille, jotka todella kuhisivat hyttysiä. Tein heti ensimmäiselle hyttyselle selväksi, että pohjoisten serkkujensa tavoin myös paikallisten kannattaisi ymmärtää jättää tämä pyöveli rauhaan, tai alkaisi sellainen lätinä ja kansanmurha, että Aatu ja Pol Pot katselisivat sitä tuonelan syvistä tyrmistä sangen pöyristyneinä, mutta myös hieman ihaillen. Hyttyset eivät siis häirinneet minua. Paarmoja (tai jotain vastaavia kissan kokoisia surisijoita) ei taida sen sijaan enää löytyä koko metsästä, idiootteja kun ovat. Pitäisi uskoa järkipuhetta, kun kalpeanaama kiltisti kehottaa. Muu retkue jatkoi perässäni läiskien ja voivottaen. Löysimme kosken, jonka kivillä pidimme pienen tauon. Sanottakoon, etä aarteenetsintämme tyrehtyi parin vihjeen jälkeen. Erään patikkareitin päästä löytyneen kohtalaiseksi pettymykseksi luonnehdittavan luolan jälkeen käännyimme kohti hostellia. Epäonnistunut retkueemme maassa raahautuva mieliala koki viimeisen kolauksen saadessaan niskaan rankkasateen. Aarteeton aarteenetsijä ei voi kuitenkaan valittaa. Sade oli täysin kohtuullinen rangaistus epäonnistumisestamme.

Käväisin myös pienellä kierroksella yöllisessä metsässä. Paikallinen oppaamme esitteli ötökkä- ja käärmepitoista luontoa, joka möykkäsi ympärillämme. Sangen mielenkiintoinen kokemus. Miehen rauhallisuus sai minutkin uskomaan, etteivät kaikki metsän pikku hirviöt suunnittele ihmiskunnan tuhoamista. Jotkut toki varmasti suunnittelevat! Senkin paholaisen luomukset! Emme tavanneet kuin yhden myrkyllisen hämähäkin, sekä sangen hurjan karvamadon, johon ei kuulemma sopinut koskea, sillä lällystä ulkoasustaan huolimatta se aiheutti ikävää ihottumaa.

Vuoren huipulle piti toki kivuta uudelleen kirkkaana iltapäivänä, mutta muutoin retkueemme enemmistö äänesti auringon etsimisen puolesta. Sateinen sadekauden sademetsä ei kiinnostanut. Poistuimme metsästä jo viidestoista päivä, ja aarre jäi löytämättä. Vain tieto lähestyvästä lennosta kohti Perua, tuota alpakoiden valtakuntaa, sai minut seuraamaan kapinoivaa miehistöäni!

Onks Merkel miehittänyt Bocas del Toron?

7.-12.7.2018 El Valle-Panama City-Bocas Del Toro

Painokoneet seis! Radiohiljaisuus on päättynyt ja olen palannut toimivan internetin pariin. Kaikki huhut rakastamanne seikkailijan, mystisen Ankkamies2000:n, kuolemasta tulee tyrmätä paskapuheina! Päivitykseni on myöhässä, kuin Liisan Ihmemaan Herra Kani. Eli todella myöhässä, muistaakseni. Taisin lupailla kertomuksia turismin pilaamasta paikasta. Noooh nyt on low season, joten siellä oli hieman hiljaisempaa. Aloitetaan siis alusta.

Nopea infopätkä kohteeseen hakeutumisesta. El Valle de Antonista ei mene busseja oikeaan suuntaan, joten jouduimme palaamaan Panama Cityyn. Edellisestä bussista viisastuneena lopetin lienten lipittämisen jo ennen krapulan laukaisevan rajan ylittämistä. Viisas valinta, tiet olivat edelleen samat, kuin saapuessamme. Panama Citystä valitsimme yö-bussin. Ihan mukava tapa matkustaa. En toki taaskaan nukkunut, vaikka olin se onnekas kermaperse, jolla oli kokonaiset kaksi penkkiä käytettävissä. Saakeli kun suututtaa olla pitkähkökoipinen ihminen. Pienet kakarat ja kääpiöt ja alaraaja-amputoidut nukkuvat paljon mukavammin. Juuh yö-bussilla päästiin vain satamaan, josta lähti vielä vene kohti Bocasia. Satama oli saapuessamme vielä kiinni, mutta sataman huumekauppa auki. Huumekauppiaat ovat kyllä uutteria heppuja. Kauppa on auki kaikkialla ympäri vuorokauden. Ilmeisesti kauppa käy…

Majoituimme Colonin saarelle, joka on ilmeisesti pääsaari. Sadekaudesta johtuen saarella satoi jatkuvasti. Ei päästy viettämään varsinaista rantalomaa. Samperi. Talsiessamme hostellille apeina ja väsyneinä korvissani kuului jatkuvaa narinaa. Nenään leijaili hapankaalin tuoksu, mikä ei ole latinalaiselle Amerikalle tyypillinen aromi. Mitä kummaa? Tarkastelin vastaantulijoita. Kaikki mussuttivat bratwurstia ja suunnittelivat seuraavaa maailmanvalloitusyritystä. Saksalaisia! Kaikkialla on nahkahousujaan narisuttelevia lapinpolttajia! Dormissani niitä oli seitsemän. Viereisessä huoneessa kahdeksan. Kadulla satoja! Bocas on todellinen pikkusaksa! Onneksi ei sentään tamperelaisia…

Eräänä päivänä päätimme nousta saksalaisia kuhisevaan paattiin ja lähteä katsomaan delfiinejä. Ihan fiasko reissu! Delfiinit ovat paljon vaikuttavampia julmien tamperelaisten kiduttamina delfinariossa. Nämä luontokappaleet eivät varsinaisesti järjestäneet mitään showta. Vapaana delfiinit viettävät aikaa pääosin pinnan alla, mistä ne tulevat toisinaan vilauttamaan selkäeväänsä saksalaisyleisölle. Delfiinit eivät tee voltteja renkaiden läpi. Kävi jopa ilmi, että delfiinien luontaisessa elinympäristössä ei ole renkaita, joiden läpi hyppiä. Ilkeät tamperelaiset ovat antaneet täysin väärän kuvan delfiinien elämästä.

Näimme myös laiskiaisen. Laiskiainen ei todellakaan ollut pettymys! Katselimme veneestä pientä karvapalloa puussa. Mikä arvokkuus tuosta luontokappaleista viisaimmasta huokuikaan! Siellä se nukkui. Se kuulemma saattoi olla siinä samassa puussa viikon, kunnes se kyllästyy. Kyllästyttyään se siirtyy toiseen puuhun ja jatkaa elämäntyötään. Kerrassaan nerokas eliö! Mitä onkaan Taivaallinen Isä tuuminut laiskiaista luodessaan…

Muuta kierroksella nähtyä elimistöä: pelikaani, meritähti ja papukaija. Papukaijalle yritin opettaa vähän Suomea. Ihan siis pelkästään kohteliaisuuksia, kuten ”hyvää päivää rouva” ja ”olipa mukava tutustua.” Ei oppinut mokoma luontokappale sanaakaan. Ilmeisesti oppimishäiriö tai jotain sellaista.

 

Koska Bocas on biletyksen keskus, päätimme ottaa muutaman saksalaisen kainaloon ja livahtaa yöelämään. Sopivaa baaria etsiessämme meitä lähestyttiin pieneltä sivukujalta muutaman herrasmiehen toimesta. He kertoivat, että jos jatkaisimme kujaa pitkin heidän kanssaan, he ajaisivat meidät veneellä toiselle saarelle, jossa olisi mahtavimmat kekkerit sitten vuoden 1995 kultajuhlien. Päätimme kuitenkin jättää tilaisuuden käyttämättä. Ihan vain sateiden takia. Emme pelänneet ryöstöä. Motostomme sisältää muun muassa lentävät lauseet: Ryöstäjät röykytetään rajusti, sekä Konnat kokevat kammottavan kohtalon. Ymmärtänette mitä tarkoitan. Vorot varokoon varpailleastujia. Motostosta takaisin asiaan! Löysimme baarin ja tottakai beerpongpöydän. Jani ei ole eläessään hävinnyt yhtäkään ottelua (voittoja kuusi), joten päätimme kostaa lapin polttajaiset pallo kerrallaan! Siitä sitten sakemannien päänahkoja vyöllä roikkuen hostellille. Lappi kostettu, voitte siis rentoutua kaikki siellä Suomessa.

Korviimme kantautui tieto, että joku hullu gringo, tässä tapauksessa toki saksalainen, olisi rakentanut muovipulloista kylän. Asiaa piti lähteä tutkimaan. Kunhan mukava taxikuski oli ensin kusettanut meiltä törkeän summan muutaman kilometrin matkasta (juu olisi voinut kävellä), saimme todeta huhujen pitävän paikkansa. Mukava sakemanni oli rakentanut kaksi taloa ja yhden linnan. Hän kertoi meille kierrätyksestä ja meriin päätyvästä muovista ja mikromuovista ja kaikesta sellaisesta. Kyllä kaikki nää roska-asiat tietää. Me taas kerroimme suomalaisesta panttijärjestelmästä. Mies oli kovin vaikuttunut Suomen korkeista pullopanteista, sekä mahtavalla tasolla olevasta palautusprosentistamme. Hienoa nähdä, että joku tosiaan yrittää tuoda tähän maanosan roskaamiseen jotain tolkkua! Mikäli vierailette Bocasissa, on erittäin hyvä idea käydä tervehtimässä tätä herrasmiestä pullolinnassaan.

Eräänä aamuna, jonka tarkka sijainti aamujen joukossa on vaipunut unholaan, pääsin pukemaan sankarin viitan ylleni. Tämä oli jälleen näitä ”vaarallinen villieläin tunkeutuu ihmisten tiloihin ahdistelemaan kauniita neitoja”-juttuja. Tällä kertaa kyseessä oli ilkeä herra Torakka. Tämä irstailija oli yöllä kömpinyt erään neidon sänkyyn ja saapuessani huoneeseen tapasin kyseisen neidon lamaantuneena sänkynsä vierestä tuijottaen törkeää ahdistelijaansa. En epäröinyt hetkeäkään. Torakat tappavat epäröijät epäröimättä. Kaivoin taskustani paperinpalan aseeksi ja kävin taisteluun. Torakka suhtautui minuun ylimielisesti kellahtaen selälleen ja paljastaen vatsansa. Vatsa on sen heikko kohta. Olisin voinut pistää, mutta se olisi ollut liian kivuliasta. Hyökkäsin salamana ja kiedoin torakan paperiin. Ennen kuin mokoma kerskailija ehti huomatakaan, kamppailu oli ohi. Kiikutin sen liiskattuna roskikseen ja palasin kuulemaan ylistyssanoja suunnattomasta rohkeudestani. Noh, tehän tiedätte vanhan viisauden: torakoiden maailmanvalloitukseen vaaditaan vain, etteivät hyvät ihmiset tee mitään!

Bocas del Toro olisi ollut varmasti vaikuttavampi aurinkoisella kelillä. Me kuitenkin häivyimme. Mikäli aikoo viettää aikaa sateessa, voi sen tehdä jossain muualla, kuin rannalla, jossa toivoisi olevan aurinkoista. Jatkoimme parempien kelien etsimistä sisämaasta.

Kuninkaiden laakso: El Valle de Anton

31.6.-6.7.2018 Panama City-El Valle de Anton

Herranjumala juu kokonaisesta viikosta pitäisi kertoa! Univaje painaa päälle, joten aion kirjoittaa rehellisesti ihan sysipaskan tekstin! Otettakoon huomioon, että jos päättää kirjoittaa huikean tekstin, tekstistä tulee ihan paska. Mitähän tästä siis tulee… Onnea vain sanojen suossa tarpomiseen.

Kirjoittaja toipuu parhaillaan yö-bussista jossain helkkarin aurinkorannalla ja on täten perin ärtyisällä päällä. Pitikin alkaa vääntämään blogia!

Viimeisimmässä vokaali- ja konsonanttipitoisessa oksennuksessani meinasin sivuttaa Panama Cityn lähes kokonaan. Aion yrittää jälleen. Olimme kyseisessä metropolissa vain poimimassa vahvistuksia joukkoomme. Kerronkin vaikkapa matkasta lentokentälle. Koska lentokenttien rakentaminen inhimillisen välimatkan päähän keskustasta on mahdotonta, lentokenttätaxi maksaa tinkijästä riippuen 20-40$. Noheva kitupiikki hankkiutuu siis bussiasemalle, josta tunnin huristelu kentälle (btw. Tocumen, ei Albrook) kustantaa 70 senttiä. Mikäli onneton kukkaronnyörien kiristelijä sattuu olemaan liikenteessä stressin kourissa poikaystäväänsä hakemaan lähteneen siskonsa kanssa, kannattaa varmaan maksaa hävyttömän hintainen taxi. Siinä ei portaissa rauhalliseen tahtiin etenevän mummelin viimeisiä vuosiaan puksuttava henkikulta ole penninkään väärti, kun Elsalla on enää kaksi ja puoli tuntia aikaa ehtiä Jania vastaan. Jyräyskehotuksesta huolimatta päätin olla tuuppaamatta rouvaa alas portaista. Pidin rauhallisella äänellä pienen luennon turistin kunnioittavasta käytöksestä paikallisia kohtaan. Ei sovi käyttäytyä moukkamaisesti. Ei kelvannut. ”Nasta lautaan, mummo hautaan”, kiljui sisko. Kammottavaa!

Noh, mummon mukiloinnilla ei oltaisi saavutettu minkäänlaista etua. Joku muukin halusi Tocumenin bussiin. Jono oli varmasti sata metriä pitkä (kirjoitettakoon erikseen, kielioppinatsit veks mun blogista!) Siitä sitten ärrinmurrinsisko bussiin, Jani kentältä kyytiin ja hostellille. Mukavaa paikallismatkailua!

Panama City käsitelty! Aika suunnata Antonien laaksoon, joka ilmeisestikin on Panaman kuninkaiden laakso. Bussimatka kestää pari tuntia, eikä maksa juuri mitään. Mielenkiintoa matkaan saa seuraavalla tavalla:

  1. Ota vain muutama olut hostellin baarista.
  2. Käy kaupassa hakemassa täydennystä, koska kaupassa kalja on saakelin halpaa.
  3. Syvenny ikinuoren jenkin ja pikkuvanhan sveitsiläisen kanssa maailman politiikkaan, uskontoihin ja filosofiaan.
  4. Tyhjentäkää hostellin jääkaapista viimeinenkin olutpakkaus ennen nukkumaanmenoa.
  5. Vuoristotielle on syytä varata muovipussi taskuun, vaikkei sitä käyttäisikään. Maksimijännityksen saa jättämällä pussin pois.
  6. Ihmettele, miksi olet suorittanut kohdat 1-6, varsinkin kohdan 4.

Kuninkaiden laaksossa on kyllä aktiviteetteja! Luonnonkaunis laakso on pullollaan vesiputouksia, jokia, koskia ja patikkapolkuja! Kylästä löytyy myös eläintarha, sekä ihan saakelin rupunen käärmetalo, joka on vielä kaiken huipuksi kätketty saakelin hyvin, joten sen etsiminen käy seikkailusta. Ikäväksemme hostellissamme ei ollut tilaa, kuin muutamaksi yöksi. Ihan mahtava laakso.

Käydääs pliibablaa taas vähän turistikohteita läpi. Nimet ovat muistinvaraisia, eli tavattoman pielessä, mikäli tätä nyt oikeasti lukee joku, jota kiinnostaa, minkä nimisellä vesiputouksella kävimme. Luultavasti osoitteesta hakunamalife.com löytyy kuvia ja oikeinkirjoitusta ja matkablogikliseitä sellaista kaipailevalle. Perskule, miten gonahtaneen oloista kyhäilyä taas tänään…

Chorro el Macho, eli luultavasti macho vesiputous. Ihan siisti ja kävelymatkan päässä keskustasta. Matkalla näkee Antonien laaksolle ominaista hyvinvointia. Tässä laaksossa ei elellä turhan vaatimattomasti! Arvaahan tuon jo nimestäkin… Antonin laakso, Panaman Shangri La.

Cerro Iguana on vuori oletettu laakson eteläpuolella. Luulisin sen täyttävän kaikki vuoren määritelmät. Vähintäänkin kyseessä on huippu. Ihan sama. En jaksa googlerumbaa ja nimitän täten väärin nimeämääni pinnanmuodonkohouman vuoreksi! Se on Antonin laakso ja jopa montut ovat vuoria, mikäli niin haluan! Pieni kuvitelma vallan hajua ohuesti muistuttavasta tuulahduksen poikasesta sekoittaa jo päätäni! Jos ihan hieman vain saisin maistaa oikeaa valtaa. Ei kai pieni vallan murunen mitään haittaisi…

Juu emme tienneet oikeastaan, minne olimme menossa, mutta lähdimme hostellin tylyhkön työntekijän suosittelemalle polulle. Kävi ilmi, että meidät oli ohjattu kiipeämään ylös. Kehottaakohan tämä työntekijä ahtaanpaikankammoisia menemään tynnyriin. Ei silti auta valittaa, kun on vuori vallattavana! Tietenkin huippu oli sellainen klassinen jyrkänne, jonne pääsi kiipeämään yhdeltä sivulta, kun muut viettivät pystysuoraan kohti kuolettavana putoajaa odottavaa horisontaalihtavampaa pintaa. Hyj hitto mä sanon. Vuorella oli pilvistä, joten kännykällä ottamani kuvat ovat aika kehnoja. Lisäksi kuva löytyy ylhäältä. Saakeli! Meni väärään paikkaan. Ei tää oo mikään sisustus- ja maisemablogi.

Kävimme myös jollain kaiverretulla kallioseinällä. Ilman opasta en osaa sanoa, kuka ne oli kaivertanut ja koska ne oli kaiverrettu. Pyöräily oli kiinnostavampi osuus. Pienessä kylässä pyörät ovat mahtava tapa liikkua ja nähdä paikkoja. Minä viiletin letkamme kärjessä. Olin maailman nopein gringo. Pyörässäni oli todella huonot jarrut. Jani seurasi toisella sijalla perässäni. Viimeisenä tuli eräs seurueemme jäsen. Hänen mielestään menimme liian lujaa ja maailma oli muutenkin perin kurja paikka, jossa liiallinen iloitseminen ja hymyily ovat todella loukkaavia tekoja kaikkia onnettomia kohtaan. En nyt sano hänen nimeään, mutta paikalliset käyttänevät hänestä nimeä ”El Mökö”, mikä voidaan suomentaa: ”Ketutuksen Kuningatar” tai ”Hatutuksen Herttua” tai ”Vihainen, kuin äitikarhu, joka on pentuaan pelastaessaan astunut lego-palikan päälle, jonkun soittaessa Olli Lindholmin tuotantoa ihan saakelin kovalla korvan juuressa.”

Väsymyksen suossa rämpiminen riittää. Ensi jaksossa kärvistelyä turismin tuhoamassa Bocas del Torossa.

Ps. Negatiivisesta sävystä huolimatta on ollut huikea reissu.

Portobelon bussit ja vaaralliset villieläinkohtaamiset

26.-30.6.2018 Panama City-Portobelo-Panama City

Juuh, kuten reittiä kuvaavasta merkinnästä yllä näkyy, olemme rampanneet edes takaisin. Jani (Elsan poikaystävä) saapuu parin päivän päästä Panamaan, joten meidän olisi pitänyt viettää viikko Panama Cityssä. Ei maistunut, joten teimme muutaman päivän reissun Portobelon pikkukylään. Samalla vähän rikoimme reppureissaajien kansoittamaa reittiä, jolle olimme huomaamattamme ajautuneet. Jeejee, ollaan uniikkeja lumihiutaleita, ei mitään massaturisteja.

Panama Citystä pari juttua. Ei paljoa mitään ihmeempää. Kävimme kanavalla. Ei laivoja. Kävimme vanhassa kaupungissa. Kirkoissa oli paljon kultaa ja hopeaa. Blaablaablaa. Se Turistinähtävyyksistä.

Sattui meille oikeasti jotain hauskaakin. Täällä paikallisliikennettä käyttääkseen pitää hankkia joku kortti, jolle ladataan rahaa ja jolla sitten maksetaan kyyti. Käteisellä ei pääse mihinkään. Toistaiseksi kaksi kalpeaa turistia ovat lähinnä tahvoilleet, huolimatta hankitusta kortista. Päällämme on bussien kirous. Joku avulias paikallinen saa aina maksaa matkamme, eivätkä avuliaat paikalliset huoli käteistä korvaukseksi vaivastaan (matka maksaa n.25snt.). Metrot sujuvat ongelmitta. Siinä ansioitunut selostus joukkoliikenteestä pääkaupungissa. Kuulostaako siltä, että innokas blogittelija on jotenkin vähän laiksa? Mutta joo… Tää on oikeesti tosi helppo systeemi, meidät on vain kirottu.

Pääsimme myös lekuriin. Elsalla puhkesi massiivinen kahden korvan korvatulehdus, joka teki tästä yleensäkin melko kärttyisestä otuksesta hyvin kärttyisen otuksen. Sairastelu siis jatkui. Ensin etsiydyimme melko länsimaalaisen näköiseen yksityiseen sairaalaan, jossa eräs englantia taitava rouva auttoi meitä etsimään lääkäriä. No saakeli, kun kaikki korvista millään lailla kiinnostuneet lääkärit olivat kadonneet. On perin oudoksuttavaa, ettei sairaalassa ole yhtään henkilöä, joka voisi kurkata korvaan, todeta sen olevan tulehtunut ja kirjoittaa reseptin joihinkin mömmöihin. Vielä oudoksuttavampaa on, ettei kukaan tiennyt, mistä potentiaaliset korvaan kurkistajat löytyisivät, mikäli vielä olisivat töissä. Kierreltyämme aikamme ympäriinsä ja avustajarouvamme soitettua muutaman puhelun saimme siis kehotuksen talsia julkisen terveydenhuollon palvelupisteeseen parin korttelin päähän. Juu näitä lekureita on täällä hämmentävän paljon.

Tämä seuraava terveysasema vastasi enemmän odotuksiamme panamalaisesta lääkäristä. Ulkoasultaan en olisi arvannut sisältä löytyvän lääkäreitä. Tummien lasiovien takaa pääsimme pieneen odotustilaan, jossa oli kosolti paikallisia. Pienen kielimuurinmurtosession jälkeen saimme ystävällisen tulkkaajan avustuksella sovittua, että päivystävä lääkäri avittaisi asiassamme. Tohtorimme Pedro (nimi tuskin muutettu) vaikutti huoneensa perusteella lastenlääkäriltä. Myös tarkemmin muuta asiakaskuntaa tarkasteltuani tulin tulokseen, että tämä toimipiste taisi olla jonkinlainen lapsiin erikoistunut palveluntarjoaja. Noh, lapsilla ja lapsenmielisillä esiintyy paljon korvatulehduksia, joten sikäli taisimme olla oikeassa paikassa. Pedro kurkkasi korvaan ja kertoi välttävähköllä englannilla itsestäänselvyyden: korvatulehdus. Antibioottikuuri, korvatippoja, 15 dollaria ja ulos. Nopeaa toimintaa. Tähän maahan tarvittaisiin kunnon hallitus leikkaamaan ja silppuroimaan nopeasti toimiva terveydenhuolto äkkiä pois! Mehän saimme apua noin vartissa! Ilman ajanvarausta! Missä sote-uudistus, kysynpä vain!

Jos sattuu sairastamaan, kannattaa poistua kaupungista, jossa on lääkäreitä ja apteekkeja. Sanoohan sen järkikin! Näin siis mekin teimme. Päätimme lähteä lepuuttelemaan Portobeloon. Mukava pikkukylä Karibialla. Matkoihin kuluu bussista riippuen kahdesta viiteen tuntia ja lompakosta tulee löytyä viitisen dollaria. Ainoa seikkailun aines saatiin aikaan bussin vaihdossa, joka tapahtui Sabanitaksen supermarketilla. Ulos bussista ja odottamaan seuraavaa, jossa lukee Portobelo.

Portobelo on siis ihanteellinen pikkukylä lahden rannalla. Syvien luonnonsatamiensa ansiosta se oli Espanjan hallitseman Etelä-Amerikan tärkeimpiä kaupunkeja 1500- luvulta 1700-luvulle. Tästä on edelleen muistona kaupungista löytyvät linnoitukset tykkeineen. Suuri osa Perusta ja Boliviasta ryöstetystä kullasta matkasi lempeään isäntämaahan juuri Portobelon kautta. Tämä herätti myös muuan Henry Morganin (juu se rommiheppuli) kiinnostuksen. Morganpa valloittikin kyseisen kylän jonain vuonna 1500- ja 1700-lukujen välimaastossa. Olisi kannattanut rakentaa lisää linnoituksia! Käykää wikipediassa. Sieltä minäkin nämä jutut revin. Tämä johtuu ikävästä seikasta, ettei Portobelossa oikeastaan ole juurikaan turistihoukutteita tai paikkoja esitteleviä jakavia kierroksia. Linnoille ei ole opasteita, eikä linnoilla ole infotauluja, tai mikäli infotaulut löytyvät, ne ovat mahdollisesti itse herra Morganin pystyttämiä, eli sangen vanhoja ja kunnoltaan mahdollisen pystyttäjänsä kaltaisia, eli kohtalaisen kuolleita. Merirosvoilusta kiinnostuneita kiinnostanee myös väite, jonka mukaan kaappari Francis Draken (perustanut myös Ankkalinnakkeen terv. Don Rosa fani) ruumis (kuollut hänkin) on haudattuna mereen lyijyarkussa jossain lahden lähistöllä. Portobelolaisten tulisi siis herätä ja alkaa nyhtää turisteilta rahaa!

Me löysimme kuitenkin hostellin. Olimme paikan ainoat vieraat. Hnekilökunta koostui kahdesta nuoresta miehestä, jotka ottivat antaumuksella lepiä, sekä vanhemmasta herrasta, joka myös vietti päivänsä sangen rennoissa merkeissä. Kylän ravintolat olivat auki todella vaihtelevasti, mutta hostellilta saimme sapuskaa ihan kohtuullista korvausta vastaan. Häiritsevintä armaan yöpaikkamme, sekä kylän pizzerian menuissa oli pepperonipizza. Sitä ei saanut koko kylästä, vaikka kaikkialla menuissa oli kyseistä herkkua tarjolla. On se nyt kumma, kun saa pettyä kerta toisensa jälkeen! Pikkukylässä ei paljoa aktiviteetteja näkynyt. Onnistuimme kuitenkin vuokraamaan kajakin, jolla pääsimme tutkiskelemaan läheisiä rantoja. Löysimme yhden linnakkeen, josta ei oikeastaan ollut mainintaa missään. Kokonaisuudessaan Portobelo on kuitenkin mainio kylä lepuutteluun. Kaupungin kiireinen möykkä loistaa poissaolollaan ja ainoa melu, joka häiriköi riippukeinussa lepuuttelevaa turistia, on viidakon kuhina, humina ja siritys.

Eräänä aamuna viidakko suoritti rajanylityksen. Tavallisesti ihmisen ja viidakon reviirin rajoina toimivat seinät. Seinien sisäpuolella on ihmisten turvallinen valtakunta, seinien ulkopuolella määräävät eläimet. Jostain syystä eräs rupikonnan rotjake oli kuitenkin päättänyt ottaa selvää, mitä seinien sisäpuolelta löytyy. Se oli erityisen kiinnostunut eräästä kylpyhuoneen nurkasta. Miksi? En tiedä. Ensimmäisen ihmiskontaktin tämä konnien Kolumbus sai Elsan löntystäessä vessaan. Konna tervehti nurkastaan iloisesti ja kertoi aikeidensa olevan rauhanomaiset. Elsa vastasi tervehdykseen paniikinomaisesti ja ilmaisi kiljaisullaan, ettei kylpyhuoneeseemme olisi asiaa edes rauhanomaisissa merkeissä. Olimme pattitilanteessa. Hetken asiaa pohdittuamme ulkoministeri Ribbentrop ilmoitti, että nyt olisi aika neuvotella. Jouduin siis käyttämään käymälää, huolimatta kutsumattomasta tutkimusmatkailijasta. Konna osoittautui sangen huomaavaiseksi vieraaksi, pysytellen vain hiljaa nurkassaan. Hyökkäysyritys kesken istuntoni olisi saattanut johtaa sangen sotkuisaan puolustustaisteluun tai vetäytymiseen.

Tässä kurnuttava tunkeilija

Onneksi sammakot eivät ole järin vaarallisia elikoita. Ne voivat olla myrkyllisiä, mikäli niitä sattuu syömään. Ei tuota ongelmaa. En syö eläimiä vessan nurkata. Sanoisin siis, että sammakot ovat varsin mukavia vieraita. Lastenlaulutkin sen kertovat: ”Pienet sammakon, pienet sammakot, ne lystikkäitä on.” Jos nurkassamme olisi ollut hämähäkki, tilanne olisi ollut täysin erilainen. ”Hämähämähäkki kiipes langalle, tuli sade rankka hämähäkin vei, aurinko armas kuivas satehen, hämähämähäkki kiipes uudelleen.” Hämähäkit ovat iljettäviä otuksia, jota ei edes luontoäiti onnistu nitistämään sateillaan. Hämähäkki olisi läsnäolollaan julistanut täyden sotatilan! Konnamme saikin vain rikkalapiokyydin ulos metsän reunaan. Sen pituinen se konnatarina.

Muutaman lepuuttelupäivän jälkeen tuli aika lähteä valmistelemaan edellä mainitun vahvistuksemme saapumista Panama Cityyn. Tämä tiesi uutta bussimatkaa. Bussimme Sabanitakseen tuli saakelin täyteen ja kesti saakelin kauan. Joku voisi perustaa tänne bussipysäkkejä. On melko syvältä pysähdellä jokaisessa pikkukylässä seitsemän kertaa, kun ihmiset hyppivät kyytiin omien talojensa edestä parin kymmenen metrin välein. Lopulta bussin jokainen istumapaikka tuli täyteen, joten jouduimme istumaan rinkat sylissä. Vanhoissa jenkkiläisissä koulubusseissa ei ole ilmastointia, joten matka oli tukahduttavan kuuma ja ahdas. Ahtaanpaikankammoiselle kyseiset bussit ovat totaalinen tuonela!

Luulin jo, että hulluin bussikyytimme oli takana ja bussin vaihdon jälkeen saisimme mukavan kyydin kohti pääkaupunkia. Yleensä, kun täällä luulee kokeneensa sekavimman mahdollisen vaihtoehdon, latinot pistävät vielä uutta vaihdetta silmään. Seuraava bussimme olisi sääntösuomessa ollut ihan tavattoman laiton. Saimme rinkat ruumaan, minkä jälkeen astuimme kyytiin. Kyydissä oli jo valmiiksi noin 120-140 muuta matkalaista. Sadalle onnekkaimmalle oli siunaantunut oma istuin. Emme siis päässeet istumaan. Emme päässeet edes seisomaan käytävälle. Jäimme siihen tilaan, joka jää ensimmäisen penkkirivin ja tuulilasin väliin. Ovelle saatiin tungettua noin kymmenen ihmistä. Oma istumapaikkani löytyi kojelaudalta. Siinä sitten kykin ja kurottauduin ylös, mikäli kuskille tuli tarve nähdä oikea peruutuspeili, kun vain selfieiden ottamiseltaan ja elokuvan katselultaan kerkesi. Onneksi ei ollut töyssyinen kyyti. Kuski olisi saanut kutsumattomia syliin tunkijoita. Panama Cityyn päästyämme kierimme vielä jokaisen kaupunginosan ja tiputtelimme ihmisiä pois. Onneksi en päässyt istumaan, auto oli ilmeisesti suunniteltu kääpiöille, kuten sain paikkojen vapauduttua huomata. Äitille terkkuja: ei hätää, päästiin ehjänä perille.