Portobelon bussit ja vaaralliset villieläinkohtaamiset

26.-30.6.2018 Panama City-Portobelo-Panama City

Juuh, kuten reittiä kuvaavasta merkinnästä yllä näkyy, olemme rampanneet edes takaisin. Jani (Elsan poikaystävä) saapuu parin päivän päästä Panamaan, joten meidän olisi pitänyt viettää viikko Panama Cityssä. Ei maistunut, joten teimme muutaman päivän reissun Portobelon pikkukylään. Samalla vähän rikoimme reppureissaajien kansoittamaa reittiä, jolle olimme huomaamattamme ajautuneet. Jeejee, ollaan uniikkeja lumihiutaleita, ei mitään massaturisteja.

Panama Citystä pari juttua. Ei paljoa mitään ihmeempää. Kävimme kanavalla. Ei laivoja. Kävimme vanhassa kaupungissa. Kirkoissa oli paljon kultaa ja hopeaa. Blaablaablaa. Se Turistinähtävyyksistä.

Sattui meille oikeasti jotain hauskaakin. Täällä paikallisliikennettä käyttääkseen pitää hankkia joku kortti, jolle ladataan rahaa ja jolla sitten maksetaan kyyti. Käteisellä ei pääse mihinkään. Toistaiseksi kaksi kalpeaa turistia ovat lähinnä tahvoilleet, huolimatta hankitusta kortista. Päällämme on bussien kirous. Joku avulias paikallinen saa aina maksaa matkamme, eivätkä avuliaat paikalliset huoli käteistä korvaukseksi vaivastaan (matka maksaa n.25snt.). Metrot sujuvat ongelmitta. Siinä ansioitunut selostus joukkoliikenteestä pääkaupungissa. Kuulostaako siltä, että innokas blogittelija on jotenkin vähän laiksa? Mutta joo… Tää on oikeesti tosi helppo systeemi, meidät on vain kirottu.

Pääsimme myös lekuriin. Elsalla puhkesi massiivinen kahden korvan korvatulehdus, joka teki tästä yleensäkin melko kärttyisestä otuksesta hyvin kärttyisen otuksen. Sairastelu siis jatkui. Ensin etsiydyimme melko länsimaalaisen näköiseen yksityiseen sairaalaan, jossa eräs englantia taitava rouva auttoi meitä etsimään lääkäriä. No saakeli, kun kaikki korvista millään lailla kiinnostuneet lääkärit olivat kadonneet. On perin oudoksuttavaa, ettei sairaalassa ole yhtään henkilöä, joka voisi kurkata korvaan, todeta sen olevan tulehtunut ja kirjoittaa reseptin joihinkin mömmöihin. Vielä oudoksuttavampaa on, ettei kukaan tiennyt, mistä potentiaaliset korvaan kurkistajat löytyisivät, mikäli vielä olisivat töissä. Kierreltyämme aikamme ympäriinsä ja avustajarouvamme soitettua muutaman puhelun saimme siis kehotuksen talsia julkisen terveydenhuollon palvelupisteeseen parin korttelin päähän. Juu näitä lekureita on täällä hämmentävän paljon.

Tämä seuraava terveysasema vastasi enemmän odotuksiamme panamalaisesta lääkäristä. Ulkoasultaan en olisi arvannut sisältä löytyvän lääkäreitä. Tummien lasiovien takaa pääsimme pieneen odotustilaan, jossa oli kosolti paikallisia. Pienen kielimuurinmurtosession jälkeen saimme ystävällisen tulkkaajan avustuksella sovittua, että päivystävä lääkäri avittaisi asiassamme. Tohtorimme Pedro (nimi tuskin muutettu) vaikutti huoneensa perusteella lastenlääkäriltä. Myös tarkemmin muuta asiakaskuntaa tarkasteltuani tulin tulokseen, että tämä toimipiste taisi olla jonkinlainen lapsiin erikoistunut palveluntarjoaja. Noh, lapsilla ja lapsenmielisillä esiintyy paljon korvatulehduksia, joten sikäli taisimme olla oikeassa paikassa. Pedro kurkkasi korvaan ja kertoi välttävähköllä englannilla itsestäänselvyyden: korvatulehdus. Antibioottikuuri, korvatippoja, 15 dollaria ja ulos. Nopeaa toimintaa. Tähän maahan tarvittaisiin kunnon hallitus leikkaamaan ja silppuroimaan nopeasti toimiva terveydenhuolto äkkiä pois! Mehän saimme apua noin vartissa! Ilman ajanvarausta! Missä sote-uudistus, kysynpä vain!

Jos sattuu sairastamaan, kannattaa poistua kaupungista, jossa on lääkäreitä ja apteekkeja. Sanoohan sen järkikin! Näin siis mekin teimme. Päätimme lähteä lepuuttelemaan Portobeloon. Mukava pikkukylä Karibialla. Matkoihin kuluu bussista riippuen kahdesta viiteen tuntia ja lompakosta tulee löytyä viitisen dollaria. Ainoa seikkailun aines saatiin aikaan bussin vaihdossa, joka tapahtui Sabanitaksen supermarketilla. Ulos bussista ja odottamaan seuraavaa, jossa lukee Portobelo.

Portobelo on siis ihanteellinen pikkukylä lahden rannalla. Syvien luonnonsatamiensa ansiosta se oli Espanjan hallitseman Etelä-Amerikan tärkeimpiä kaupunkeja 1500- luvulta 1700-luvulle. Tästä on edelleen muistona kaupungista löytyvät linnoitukset tykkeineen. Suuri osa Perusta ja Boliviasta ryöstetystä kullasta matkasi lempeään isäntämaahan juuri Portobelon kautta. Tämä herätti myös muuan Henry Morganin (juu se rommiheppuli) kiinnostuksen. Morganpa valloittikin kyseisen kylän jonain vuonna 1500- ja 1700-lukujen välimaastossa. Olisi kannattanut rakentaa lisää linnoituksia! Käykää wikipediassa. Sieltä minäkin nämä jutut revin. Tämä johtuu ikävästä seikasta, ettei Portobelossa oikeastaan ole juurikaan turistihoukutteita tai paikkoja esitteleviä jakavia kierroksia. Linnoille ei ole opasteita, eikä linnoilla ole infotauluja, tai mikäli infotaulut löytyvät, ne ovat mahdollisesti itse herra Morganin pystyttämiä, eli sangen vanhoja ja kunnoltaan mahdollisen pystyttäjänsä kaltaisia, eli kohtalaisen kuolleita. Merirosvoilusta kiinnostuneita kiinnostanee myös väite, jonka mukaan kaappari Francis Draken (perustanut myös Ankkalinnakkeen terv. Don Rosa fani) ruumis (kuollut hänkin) on haudattuna mereen lyijyarkussa jossain lahden lähistöllä. Portobelolaisten tulisi siis herätä ja alkaa nyhtää turisteilta rahaa!

Me löysimme kuitenkin hostellin. Olimme paikan ainoat vieraat. Hnekilökunta koostui kahdesta nuoresta miehestä, jotka ottivat antaumuksella lepiä, sekä vanhemmasta herrasta, joka myös vietti päivänsä sangen rennoissa merkeissä. Kylän ravintolat olivat auki todella vaihtelevasti, mutta hostellilta saimme sapuskaa ihan kohtuullista korvausta vastaan. Häiritsevintä armaan yöpaikkamme, sekä kylän pizzerian menuissa oli pepperonipizza. Sitä ei saanut koko kylästä, vaikka kaikkialla menuissa oli kyseistä herkkua tarjolla. On se nyt kumma, kun saa pettyä kerta toisensa jälkeen! Pikkukylässä ei paljoa aktiviteetteja näkynyt. Onnistuimme kuitenkin vuokraamaan kajakin, jolla pääsimme tutkiskelemaan läheisiä rantoja. Löysimme yhden linnakkeen, josta ei oikeastaan ollut mainintaa missään. Kokonaisuudessaan Portobelo on kuitenkin mainio kylä lepuutteluun. Kaupungin kiireinen möykkä loistaa poissaolollaan ja ainoa melu, joka häiriköi riippukeinussa lepuuttelevaa turistia, on viidakon kuhina, humina ja siritys.

Eräänä aamuna viidakko suoritti rajanylityksen. Tavallisesti ihmisen ja viidakon reviirin rajoina toimivat seinät. Seinien sisäpuolella on ihmisten turvallinen valtakunta, seinien ulkopuolella määräävät eläimet. Jostain syystä eräs rupikonnan rotjake oli kuitenkin päättänyt ottaa selvää, mitä seinien sisäpuolelta löytyy. Se oli erityisen kiinnostunut eräästä kylpyhuoneen nurkasta. Miksi? En tiedä. Ensimmäisen ihmiskontaktin tämä konnien Kolumbus sai Elsan löntystäessä vessaan. Konna tervehti nurkastaan iloisesti ja kertoi aikeidensa olevan rauhanomaiset. Elsa vastasi tervehdykseen paniikinomaisesti ja ilmaisi kiljaisullaan, ettei kylpyhuoneeseemme olisi asiaa edes rauhanomaisissa merkeissä. Olimme pattitilanteessa. Hetken asiaa pohdittuamme ulkoministeri Ribbentrop ilmoitti, että nyt olisi aika neuvotella. Jouduin siis käyttämään käymälää, huolimatta kutsumattomasta tutkimusmatkailijasta. Konna osoittautui sangen huomaavaiseksi vieraaksi, pysytellen vain hiljaa nurkassaan. Hyökkäysyritys kesken istuntoni olisi saattanut johtaa sangen sotkuisaan puolustustaisteluun tai vetäytymiseen.

Tässä kurnuttava tunkeilija

Onneksi sammakot eivät ole järin vaarallisia elikoita. Ne voivat olla myrkyllisiä, mikäli niitä sattuu syömään. Ei tuota ongelmaa. En syö eläimiä vessan nurkata. Sanoisin siis, että sammakot ovat varsin mukavia vieraita. Lastenlaulutkin sen kertovat: ”Pienet sammakon, pienet sammakot, ne lystikkäitä on.” Jos nurkassamme olisi ollut hämähäkki, tilanne olisi ollut täysin erilainen. ”Hämähämähäkki kiipes langalle, tuli sade rankka hämähäkin vei, aurinko armas kuivas satehen, hämähämähäkki kiipes uudelleen.” Hämähäkit ovat iljettäviä otuksia, jota ei edes luontoäiti onnistu nitistämään sateillaan. Hämähäkki olisi läsnäolollaan julistanut täyden sotatilan! Konnamme saikin vain rikkalapiokyydin ulos metsän reunaan. Sen pituinen se konnatarina.

Muutaman lepuuttelupäivän jälkeen tuli aika lähteä valmistelemaan edellä mainitun vahvistuksemme saapumista Panama Cityyn. Tämä tiesi uutta bussimatkaa. Bussimme Sabanitakseen tuli saakelin täyteen ja kesti saakelin kauan. Joku voisi perustaa tänne bussipysäkkejä. On melko syvältä pysähdellä jokaisessa pikkukylässä seitsemän kertaa, kun ihmiset hyppivät kyytiin omien talojensa edestä parin kymmenen metrin välein. Lopulta bussin jokainen istumapaikka tuli täyteen, joten jouduimme istumaan rinkat sylissä. Vanhoissa jenkkiläisissä koulubusseissa ei ole ilmastointia, joten matka oli tukahduttavan kuuma ja ahdas. Ahtaanpaikankammoiselle kyseiset bussit ovat totaalinen tuonela!

Luulin jo, että hulluin bussikyytimme oli takana ja bussin vaihdon jälkeen saisimme mukavan kyydin kohti pääkaupunkia. Yleensä, kun täällä luulee kokeneensa sekavimman mahdollisen vaihtoehdon, latinot pistävät vielä uutta vaihdetta silmään. Seuraava bussimme olisi sääntösuomessa ollut ihan tavattoman laiton. Saimme rinkat ruumaan, minkä jälkeen astuimme kyytiin. Kyydissä oli jo valmiiksi noin 120-140 muuta matkalaista. Sadalle onnekkaimmalle oli siunaantunut oma istuin. Emme siis päässeet istumaan. Emme päässeet edes seisomaan käytävälle. Jäimme siihen tilaan, joka jää ensimmäisen penkkirivin ja tuulilasin väliin. Ovelle saatiin tungettua noin kymmenen ihmistä. Oma istumapaikkani löytyi kojelaudalta. Siinä sitten kykin ja kurottauduin ylös, mikäli kuskille tuli tarve nähdä oikea peruutuspeili, kun vain selfieiden ottamiseltaan ja elokuvan katselultaan kerkesi. Onneksi ei ollut töyssyinen kyyti. Kuski olisi saanut kutsumattomia syliin tunkijoita. Panama Cityyn päästyämme kierimme vielä jokaisen kaupunginosan ja tiputtelimme ihmisiä pois. Onneksi en päässyt istumaan, auto oli ilmeisesti suunniteltu kääpiöille, kuten sain paikkojen vapauduttua huomata. Äitille terkkuja: ei hätää, päästiin ehjänä perille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *