Tarina perin epäonnistuneesta kolmikosta metsän keskellä

12.-15.7.2018 Bocas del Toro-Hornito (luultavasti)

Noniin kaikki kotikokit! Aloitetaan päivitys tehtäväosiolla. Kutsutaan tehtäväosiota Juksunurkkaukseksi. Aloitetaan Juksunurkkaus. Tehtävä: minkälainen sää on sademetsässä sadekauden aikana? Vastausta pohtiessasi kerron paikasta, nimeltä hostel Lost And Found. Juksunurkkaus päättyy.

Olimme tulleet yön pimeydessä Bocasiin, joten en arvannutkaan olleeni jälleen melkoisessa vuoristoradassa. Matkan kohti Hornito-oletettua suoritimme pikkuisella paikallisbussilla, jonka tehottomuudesta johtuen kiipesimme ylämäet ykkösellä koneen huutaessa, kuin lentokoneen viereiselle penkille sijoitettu pikkukakara. Hitaat nousut eivät paljoa matkantekoa haitanneet, sillä alamäet mentiin lujaa. Hyökkäsimme edessä oleviin mutkiin, kuin kimpaantunut Kimi Räikkönen. Minä katselin voimattomana showta penkiltäni, hattu kourassa, huuli pyöreänä.

Bussin rahastaja kippasi meidät pihalle ja toivotti hyvää matkaa. Lähdimme seuraamaan kylttejä. Reserva Forestal de Fortuna (lähde: google maps) on mainio patikointikohde, ja retkueemme marssikunto testattiinkin heti kättelyssä. Lost And Found on kaikessa viisaudessaan rakennettu vartin mittaisen kinttupolkukiipeämän päähän autotiestä. Kerrottakoon, että marssimotivaatio oli kaikilla hyvä. Joistain päivityksistäni on saattanut saada sellaisen kuvan, että matkakumppanisiskoni olisi joskus jokseenkin kiukkuuntuvaa sorttia. Nyt on aika puhdistaa hänen maineensa. Elsa on hyväntuulinen ja hyväkäytöksinen päivänsäde. Joku voisi jopa kuvailla häntä hilpeäksi hupiveikoksi, varsinaiseksi vitsiniekaksi. Vannon ja vakuutan puhuvani omasta tahdostani, eikä niskaani osoita minkäänlainen paha katse, saati sitten ase. Vain siskoni maailmankuulu matkahymy.

Retkue pääsi siis polun päähän kiukuitta. Mikäli jollain jonkinlainen kiukku oli piilossa syvällä sisimmässään, missä se ei millään lailla kohdistunut retkueen hulvattomaan johtajaan, sekin vähä karisi pois nähdessämme huikaisevat maisemat hostellimme terassilta. Toivottavasti minulla on joku säntillinen kuva paikasta. En oikeastaan jaksaisi selittää. Olipahan taas vaan saakelin nättiä.

Ihan messevät maisemat ja miljoona riippumattoa (kuvassa kaksi miljoonasta)

Illalla emme enää lähteneet polulle ryynäämään, mutta aamullapa oli toinen ääni kellossa. Saimme respasta aarrekartan. Metsässä oli vihjeitä, joita seuraamalla löytyisi mystinen aarre. Lähdimme patikkapolulle kohti vuorenhuippua. Kolmen vartin jyrkkä nousu yöllisten sateiden mutavelliksi muovaamia polkuja yllätti raakuudellaan retkueeni peräpään. Silmissä kiilui kuitenkin mahdollisuus saada mainioita valokuvia vuoren huipulta. Kuvissa kiiltelee aito hymy, jossa näkyy kiipeämisen loputtomuuden aiheuttama huolettomuus ja nautinnollisuus. Huipulla kuitenkin retkueen valokuvausjaosto kohtasi karun totuuden: joskus huiput ovat pilvien peitossa ja silloin ei saa napattua kuin valkoista mössöä kuvittamaan saksalaisten muistikuvia Bocasin beerpongpöydän turpasaunasta. Aarre odotti kuitenkin edessämme. Olisiko se kaljaa? Ei hätää, tämä ei ole enää Juksunurkka. Siirry seuraavaan kappaleeseen.

Lähtiessämme laskuun saavuimme kosteille seuduille, jotka todella kuhisivat hyttysiä. Tein heti ensimmäiselle hyttyselle selväksi, että pohjoisten serkkujensa tavoin myös paikallisten kannattaisi ymmärtää jättää tämä pyöveli rauhaan, tai alkaisi sellainen lätinä ja kansanmurha, että Aatu ja Pol Pot katselisivat sitä tuonelan syvistä tyrmistä sangen pöyristyneinä, mutta myös hieman ihaillen. Hyttyset eivät siis häirinneet minua. Paarmoja (tai jotain vastaavia kissan kokoisia surisijoita) ei taida sen sijaan enää löytyä koko metsästä, idiootteja kun ovat. Pitäisi uskoa järkipuhetta, kun kalpeanaama kiltisti kehottaa. Muu retkue jatkoi perässäni läiskien ja voivottaen. Löysimme kosken, jonka kivillä pidimme pienen tauon. Sanottakoon, etä aarteenetsintämme tyrehtyi parin vihjeen jälkeen. Erään patikkareitin päästä löytyneen kohtalaiseksi pettymykseksi luonnehdittavan luolan jälkeen käännyimme kohti hostellia. Epäonnistunut retkueemme maassa raahautuva mieliala koki viimeisen kolauksen saadessaan niskaan rankkasateen. Aarteeton aarteenetsijä ei voi kuitenkaan valittaa. Sade oli täysin kohtuullinen rangaistus epäonnistumisestamme.

Käväisin myös pienellä kierroksella yöllisessä metsässä. Paikallinen oppaamme esitteli ötökkä- ja käärmepitoista luontoa, joka möykkäsi ympärillämme. Sangen mielenkiintoinen kokemus. Miehen rauhallisuus sai minutkin uskomaan, etteivät kaikki metsän pikku hirviöt suunnittele ihmiskunnan tuhoamista. Jotkut toki varmasti suunnittelevat! Senkin paholaisen luomukset! Emme tavanneet kuin yhden myrkyllisen hämähäkin, sekä sangen hurjan karvamadon, johon ei kuulemma sopinut koskea, sillä lällystä ulkoasustaan huolimatta se aiheutti ikävää ihottumaa.

Vuoren huipulle piti toki kivuta uudelleen kirkkaana iltapäivänä, mutta muutoin retkueemme enemmistö äänesti auringon etsimisen puolesta. Sateinen sadekauden sademetsä ei kiinnostanut. Poistuimme metsästä jo viidestoista päivä, ja aarre jäi löytämättä. Vain tieto lähestyvästä lennosta kohti Perua, tuota alpakoiden valtakuntaa, sai minut seuraamaan kapinoivaa miehistöäni!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *