Machu Picchulle läpi harmaan työtaistelun

5.-9.8.2018

Cusco-Machu Pichu-Cusco

Cuscosta muodostui selkeästi päämajamme Perussa. Olemme jälleen Cuscossa odottamassa lähtöä kohti seuraavaa seikkailua. On aina mukavampi palata tuttuun paikkaan, jossa ei koe olevansa eksyksissä ensimmäisinä päivinä. Hinta-laatu-määräsuhteeltaan optimaalisen ruuan löytäminen on helppoa ja kaduilla hortoilu mukavaa. Perussa on tosin ongelma: ihmisillä on tapana kulkea kaduilla leveinä rintamina, jotka etenevät tavattoman hitaasti. En tiedä, johtuuko se paikallisten kiireettömyydestä vai mahdollisesti lyhyistä töppöjaloista. Hitaita ovat! Jonkun pitäisi tulla opettamaan tänne vähän länsimaalaista hektisyyttä!

Machu Picchulle lähtöä edeltävänä yönä olimme hostellimme pubissa pienimuotoisen olustelun ja lorvinnan parissa. Leppoisa tunnelma muuttui kaaokseksi, kun eräs Limasta kotoisin oleva neitokainen pudotti pommin: Cuscon liikennealan liitto (tms) on päättänyt ryhtyä lakkoon seuraavana aamuna. Yksikään Cuscon busseista ei aamulla liikahtaisi mihinkään. Tämä oli toki aika helvetillinen ongelma, kun me nyt olimme vihdoin saaneet ne liput sinne perhanan rauniokaupunkiin. Samperin ammattiliitot yrittävät tulla minun ja Machu Picchun väliin. Jos ikinä ihmettelet, miksi joku kannattaa Kokoomusta, syynä on varmasti viha lakkoilevia perulaisia bussikuskeja kohtaan. Sitä paitsi, ei kehitysmaissa ihmisten kuulu voida vaatia mitään oikeuksia! Silloin ne eivät ole enää kunnon kehitysmaita. No kai tässä kohtaa on pakko sanoa, että leikki leikkinä. Hyvä, että lakkoilevat jos joku suututtaa, mutta kyllä minuakin nyppi. Valjastimme hostellimme respasta uskolliset työhevoset selvittelemään vaihtoehtojamme ja muutamien puheluiden jälkeen he ilmoittivat ainoan vaihtoehdon olevan taxi. Hintaa kuuden tunnin huristelulle tulisi noin sata euroa, mikä osoittautui halvemmaksi, kuin uudet liput ja bussi seuraavana ajankohtana. Pelastimmepa vielä erään puolalaisen setämiehen, joka oli autuaan tietämättömänä oluella odottelemassa pääsyä nukkumaan. Kolmelle jaettuna matkan hinta olisi ihan mukiinmenevä. Taxi lähti keskiyöllä. Hyppäsimme autoon ja kuskimme huristeli vielä rengasliikkeeseen tarkistuttamaan renkaiden kunnon, sillä öisillä vuorilla saattaa olla liukasta. Pidin ajatuksesta, olihan meillä koko yö aikaa. Matkaan lähtiessä kuski teki vielä ristinmerkit. Mietin, olisiko minunkin pitänyt, mutta tuskin ne taivaassa välittävät teeskentelijöistä. Paiskaavat vielä salamalla…

Kolme tuntia myöhemmin olimme matkamme korkeimmassa pisteessä, noin 4300:ssa metrissä. Törmäsimme lumirajan yläpuoleiselle tieosuudelle seisahtuneeseen autoletkaan. Kuskimme tiedustelut kertoivat tilanteen olevan huono: letka ei liikkuisi ennen aamua, tiellä oli loskaa ja kesäkiekoilla varustautuneet autoilijat eivät pidä loskasta. Oli aika ottaa torkut. Aamun sarastaessa, joskus viiden aikaan liukasteleva letka yritti päästä etenemään, mutta kaikki olivat jumissa. Hetken katselimme kuskin yritystä sutia loivaa mäkeä ylös, kunnes kerroimme tämän olevan rutiinihommia Euroopassa. Painuimme työntöhommiin. Myöhemmin huomasin tehneeni työntöhommissa elämää suuremman uhrauksen: minun ja rakkaan hattuni yli kuusi vuotta kestänyt yhteinen taival oli tullut päätökseen. Vuori oli vaatinut veronsa, mutta me pääsimme hitaasti, mutta varmasti jatkamaan matkaamme kuivalla tieosuudella. Vietä sinäkin tahollasi hiljainen hetki hattuni muistolle. Täytynee etsiä hyvin varusteltu herrain hatuttamo tai päähineistämö.

Työnyöhommissa hattuja syövällä vuorella

Machu Picchulle ei siis pääse autolla. Viimeinen tieosuus päättyy Hydroelectrican juna-asemalle, josta pääsee Aquas Calientesin kylään joko törkyhintaisella junalla tai parin tunnin marssilla. Meidän matkamme Hydroelectricalle kesti vähän enemmän, kuin tavalliset kuusi tuntia. Me huristelimme paikalle puolen vuorokauden matkustuksen jälkeen, kuljettuamme pitkin lumihuippuja ylittäviä ja kanjonien kaiteettomilla reunoilla mutkittelevia teitä. Oli muuten jälleen hienoa kammota korkeita paikkoja. En syönyt tai nukkunut tuona yönä juurikaan, joten olin varsin innoissani tulevasta parin tunnin taivalluksesta. Matka sujui kuitenkin hyvin. Junaradan reunaa seuraava reittimme oli hyvin tasainen ja 11 kilometrin matka taittuikin alle kahdessa tunnissa. Tärkeintä on muistaa väistää junaa. Muuten matka sujuu liiankin vauhdilla junan keulakoristeena. Aquas Calientesiin (otan haltuuni oikeudet kaikkiin kirjoitusvirheisiin, en jaksa tarkistaa oikeaa nimeä) päästyämme painuimmekin suoraan nukkumaan.

Machu Picchulle nousun aamuna nousimme ennen aurinkoa ja liityimme ihmisvirtaan, joka suuntasi kohti ylös vieviä portaita. Kukkulalle kipuaa päivittäin yli tuhat turistia, joten tuntui tärkeältä olla huipulla ennen pahinta rynnäkköä. Saimmekin mainion startin. Ohitimme kipuamisen alussa joukoittain hitaita lyllertäjiä. Näytti siltä, että El Mökön kuntohuippu osui kuin osuikin juuri Machu Picchulle! Niin siis oliko kyseessä kilpailu? Eräs viisas mies kerran kirjoitti: Aina, kun joukko ihmisiä kävelee samaan suuntaan, joku voi olla toista nopeampi. Se on siis kilpailu. Aika kehno sanonta. Eikä sanojakaan nyt mikään elämää suurempi älykkö ole. Kaiken huipuksi ensimmäisen vartin jälkeen menomme alkoi hyytyä. Aloimme menettää sijoituksia. Ohi mentiin oikealta ja vasemmalta. Miksi muut eivät joudu pitämään taukoja? Dopingia! Sitä sen on oltava! Oletettu kuntohuippu osoittautuikin ylikunnoksi. Ymmärtänet pettymykseni.

Siellä oli muitakin aamuvirkkuja

Huipulle kuitenkin päästiin noin tunnin taaperruksen jälkeen. Kerrottakoon, että nössöille lylleröille on myös järjestetty maksullisia bussikyytejä ylös. Älä ole nössö lyllerö. Valitse portaat. Jatketaan! Mitäkö mieltä olen paikasta? Noh onhan se siistiä päästä ottamaan the kuva (löytyy alempaa). Näkymät ovat kyllä sangen huikeat, kuten arvata saattaa. Paikka näytti siltä, miltä kuvissa, joissa ei tosin ole satoja muita hönöjä ottamassa the kuvaa. Itse olen kylläkin käytännön miehiä ja sanoisin, etten olisi asunut noin vaikeapääsyisellä paikalla. Suututtaisi kivuta tunnin portaita joka kerta kun poistuu kylästä. Olen asunut kahdeksannessa kerroksessa ja hissi oli aika usein epäkunnossa, tiedän siis mistä puhun. Olen myös kohtalaisen varma, että portailla on jotain tekemistä paikan hylkäämisen kanssa. Oli kai helpompi rakentaa uusi koti, kuin kiivetä vanhaan. Teoriani mukaan siis paikka tyhjeni itsestään. Toisaalta Machu Picchulla on ihan sikana alpakoita ja laamoja pyörimässä vapaina ja onnellisina. Olisihan siellä niiden kanssa ihan kiva asua…

Siinä The Kuva

Paluumatkallamme emme tarvinneet taxia, vaan otimme collectivon tai jonkun sellaisen. Kyseessä on siis pakettiauto, tällä kertaa Hyundai, johon on ahdettu niin paljon penkkejä, kuin vain saadaan menemään. Meidän menopelissämme taisi olla tilaa yhdelletoista matkustajalle. Oma paikkani löytyi kuskin vierestä. Matkasta muotoutui sangen miellyttävä, kun ensimmäisellä minuutilla vieressäni istuva (ei siis kuski) herrasmies päätti ottaa nokoset painamalla päänsä olkaani vasten. Mukavaa läheisyyttä. Pidän tosin olkapäätäni henkilökohtaisena tilanani. Henkilökohtaisessa tilassani ei oikeastaan sopisi harrastaa läheisyyttä pyytämättäni. En kuitenkaan tohtinut häiritä setää, vaan vietin jälleen hieman hämmentävän seitsentuntisen huristellen läpi kauniin maaseudun ja vuorten rinteiden tuhiseva ukkeli tuestani nauttien. On ne bussit vain aina yllätyksiä täynnä.

Oijoijoi miten ihana se onkaan

Oi niitä oli kaikkialla ja ne oli huippuja

Puno, tuo valtaisan pahoinvoinnin aiheuttaja

29.7.-4.8.2018

Cusco-Puno-Cusco

Kaksi kuukautta elämänkoulun työnvieroksuntalinjaa takana ja kyllähän tämä maistuu. Cuscossa vierailevilla on kaikilla yksi yhteinen nimittäjä: suunnitelma käydä toteamassa Machu Picchu syystäkin hylätyksi paikaksi. Meidän suunnitelmamme viivästyivät, sillä lippuja hankkiessa kävi ilmi, ettei vapaita paikkoja ole ihan joka päivälle. Päätimme siis tehdä pienen retken Punoon, Titicacan rannoille.

Yöbussi on tavattoman mukava tapa matkata. Kaikissa (ainakin lähes) Cuscon asemalta lähtevissä busseissa on tavattoman mukavat penkit, jotka kääntyvät lähes makuuasentoon. Makuupussi olisi kuitenkin ollut hyvä ottaa mukaan, sillä ikkunat vuosivat ja oli hieman kylmä. Onneksi oli poncho! Matka vieläpä osoittautui liian lyhyeksi. Bussi tiputti meidät selkeästi kaupungiksi tunnistettavalle alueelle joskus puoli viiden maissa. Missään ei oikein näkynyt ketään ja me hytisimme kylmässä ja pimeässä. Kaduilla harhaillessamme näimme välillä vilauksen taxista, mutta ne taisivat olla varattuja. Ponchossani näytän turisteimmalta ilmestykseltä, joka on kuunaan tallannut Punon roskaisia katuja. Tämä ei tietenkään ole hyvä. Hömelöt turistit vetävät puoleensa pitkäkynsiä. Onneksi olimme liikkeellä pitkäkynsien työaikojen ulkopuolella ja löysimme taxin, joka vieläpä löysi hostellin. Kun reissua on jäljellä enää pari viikkoa, tekee mieleni jo hieman lällättää paikalliselle kriminaalistolle. Kaksi kuukautta olen kannellut arvotavaroitani ympäri hurjaa Etelä-Amerikkaa, eikä kukaan ole edes ehdottanut omistajanvaihdosneuvotteluja. Tai no voi olla, että joku on vinkannut jotain, mutta en ole ummikkoudessani ymmärtänyt pyyntöä. Taidan kuitenkin mieluummin koputella puuta ja naureskella sitten kotona, mikäli siihen on aihetta.

Puno ei ole todellakaan kaunis. Kaupungin onneksi Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi ja tämä legendaarinen lätäkkö vetääkin puoleensa sangen runsaahkosti väkeä, joka kiikuttaa hopealanttejaan elättämään kylän nöyrät kansalaiset. Itsessäni järvi ei nyt varsinaisesti herättänyt mitään suuria tuntemuksia. Järvi nyt on järvi. Olen nähnyt sellaisia ennenkin. Järven historia on toki kiintoisa. Legendan mukaan Titicacalla sai alkunsa itse ensimmäinen Inka, Manco Capac, Auringon poika. Kaveri oli melko pätevä veikkonen. Hän vaelteli ympäri vuoria, kunnes tuli Cuscoon, jossa hän sitten rupesi paikallisten kuninkaaksi, opetti maanviljelyä ja lopetti ihmisuhraukset. Hän myös selkeästi hallitsi henkilöbrändin rakentamisen.

Toveri Capac osoittaa järvelle

Ensimmäiset päivät Punossa vietimme pyöriskellen ympäri kaupunkia ja kiipeillen kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Itse ajattelin tätä korkeanpaikanleirinä siskolleni, jonka mäki- ja porraskestävyys on hieman heikohko. Meillä oli kuitenkin Machu Picchulle kapuaminen edessämme. Noh, joku on varmaan nähnyt Rocky Balboan porrastreenikohtauksen. Ajattele naispuolista Rockyä, joka raahautuu hitaasti, mutta äänekkäästi huohottaen porras kerrallaan eteenpäin. Onneksi olkoon, olet mahdollisesti luonut mieleesi kuvan portaita kiipeävästä siskostani.

Puno ja järvi, voi tätä kuvituksen suurta juhlaa

Suunnitelmanamme oli suunnata järven saarille muiden turistien sekaan hämmästelemään, että onpahan saaria. Odotukseni eivät olleet järin korkeat, olenhan nähnyt saaria ennenkin. Lisäksi Punossa, 3800 metrin korkeudessa, on perkeleen kylmä, eikä ajatus viileästä tuulahduksesta järvenselällä tuntunut mukavalta. Luontaiset viivyttäjät astuivat kuvioihin. Yöllä ei tullut uni ja jopa makuupussissa oli saakelin kylmä. Kierin tunteja ja vointi oli hieman heikko. Lopulta tuli se tunne, että nyt on mentävä tai aamulla saamme ottaa selvää, minkälaista vahingonkorvausta hostellimme perii pilalle oksennetusta sängystä. Varmasti kaikki vatsataudin oireiden kanssa tekemisissä olleet tietävät sen kamalan tunteen, kun oksentaessa vanha ystävämme Ribbentrop ilmoittaa tulostaan. Siinä kohtaa mukava oksentelu muuttuu todelliseksi kamppailuksi elämästä ja puhtaista kalsareista. Valtaisalla sulkijalihastyöllä sain kuitenkin pidettyä pelin omissa käsissä ja pystyin palaamaan sänkyyn voittajana. Saarille lähtö toki myöhästyi.

Heikon voinnin takia pitämämme välipäivä kului sängyssä lojuen, mutta seuraavana aamuna pääsimme vihdoin lähtemään kohti Urosin kelluvia saaria. Jotkut Inkojen amerikkalaistyylisiä vapautusyrityksiä paenneet heimot rakensivat järvelle valtavia kaislalauttoja, joilla edelleen asustaa muutamia satoja ihmisiä. Tämä siis on nyt vain tällainen Stubbimainen heitto. En muista oikeaa asukaslukua ja annan sinullekin täyden oikeuden mielipiteeseesi saarten väkiluvusta. En muutenkaan pitänyt saarista. Ne olivat aivan tupaten täynnä turisteja ja minä kun olen tällainen oikea eliittitravelleri ja todellinen oman tien kulkija, saan happamia röyhtäyksiä turisteista. Mitä minä siis teen jatkuvasti näissä rysissä? Noh liikaa väkeä siellä oli kuitenkin.

En ole antropologi, mutta pieni aivokoppa, suuret mulkosilmät ja valtava nenä paljastavat löydöksen ruotsalaisen turistin pääkalloksi. Ollaan varovaisia Taquilella

Taquilen saari oli siistimpi. Toki sielläkin ramppaa jengiä jatkuvasti, mutta siellä sai sentään vaellella rauhassa. Taquilella oli aikanaan joitain esi-Inkoja, joiden rauniot ovat yhä pystyssä. Saarella myös asustaa parisen tuhatta ihmistä omassa rauhassaan, kaukana muun Perun melskeestä. Aika ihanteellinen paikka. Kaunis ja rauhallinen. Vedetkin olivat puhtaammat, kuin Punon rannoilla. Loppujen lopuksi parin saaren reissu oli ihan mukava.

Päätimme poistua Punosta Cuscoon selvittelemään tulevaa siirtymäämme Rio de Janeiroon, jonne meneminen on taatusti yksi reissumme isoimmista virheistä. Toisin kuin luulimme, mantereen sisäiset lennot eivät ole halpoja, eikä paluulentoja Suomeen olisi kannattanut varata Riosta. Rahaa palaa taas ja budjetti itkee. Paluu Punosta ei sujunut ongelmitta. Ensin emme meinanneet päästä bussiin, sillä kaikki paikat näyttivät olevan täynnä. Löysimme kuitenkin lopulta jostain vihoviimeisestä nurkasta bussiyhtiön, jolla oli pari paikkaa jäljellä. Juuri ennen lähtöä Elsa ilmoitti, ettei olo ole lainkaan jees ja nyt olisi syytä poistua vessaan. Jälkeenpäin hän kertoi sen olleen elämänsä kamalimpia öitä. Seitsemän tuntia yöbussissa jatkuvasti oksentaen. Minä kuitenkin nukuin hyvin, eli loppu hyvin, kaikki hyvin.

Vihdoin Cuscossa, miten ne alpakat tarkenee täällä?

23.-28.7.2018

Panama City-Cusco-Pisac-Coya

Halleluuja! Peru on saavutettu ja ensimmäinen viikkoni alpakoiden valtakunnassa humahti vauhdilla. Sitä voisi luulla, että täällä päiväntasaajan läheisyydessä olisi jotenkin kivaa ja lämmintä, mutta silloin luulisi väärin. Täällä on kivaa ja kylmää. Joku matkareittimme kehnosta suunnittelusta vastannut henkilö olisi voinut tutkia säätietoja pakkausvaiheessa. 3400 metrissä lämpötila tippuu öisin jopa yksinumeroisiin lukemiin. Kannattaako täällä ainakaan telttailla? Jätänpä kysymyksen dramaattisesti auki. Tunne perhoset vatsassasi!

Peruun saavuimme toki lentäen, koska matkareittimme (Kolumbia-Panama-Peru) sitä vaati. Huomioithan arvostellessasi siksakkista järjettömyyttämme, ettei minulla ole kovinkaan suurta roolia kyseisen matkareitin suunnittelussa. Se Panaman koukkaus oli kyllä vahvasti Elsan ja Janin käsialaa. Mutta selitykset sikseen! Alan jo tottua lentelyyn, minkä myös lentoyhtiöt ovat ilmeisesti huomanneet. Saimme lennollamme oikein hätäuloskäyntipaikat. Hätäuloskäyntipaikanhaltija on kapteenin jälkeen toiseksi tärkein henkilö lentokoneen turvallisuuden kannalta, mennen jopa siipitarkkailijan ohi. Hätäuloskäynti on saakelin pelottava keksintö. En saa tuoda koneeseen edes kynsisaksia, mutta tottahan toki joku minulle tuntematon urvelo voi istua oven vieressä ja paukauttaa koneen ilmanpaineen sekunneissa hämmentäviin lukemiin. Tästä syystä hätäuloskäyntipaikanhaltijan on oltava henkilö, jolla on koko koneen luottamus takanaan. Myös samalla rivillä istujat ovat tärkeitä. He tavallaan pitävät silmällä oven vieressä istuvaa luottamusmiestä. Pienestäkin vilkaisusta oven kahvoihin tulee seurata armoton karateisku niskaan!

Lentomme lähti kello viiden kieppeillä, joten jouduimme heräämään kello kahden kieppeillä. Kun herätys on kahdelta, voi sanoa varmasti, ettei nukkumisesta tule mitään. Näin ollen saapuessamme aurinkoiseen Cuscoon, olimme aivan saakelin väsyneitä. Kylmyys hieman yllätti ja jälleen uuteen kaupunkiin saapuvat turistit joutuivat härskien taksihintojen uhreiksi. Voin luvata, että seuraavaa taksia ottaessani tingin köyhältä paikalliselta tuhkatkin pesästä! Perkule aina sitä luulee maksavansa ookoo hinnan ja myöhemmin tajuaa maksaneensa tuplat!

Kuvassa Cusco. Se voi toki olla joku muukin kaupunki. Nää on ylhäältä käsin aika samanlaisia

Johtuen tavattomasta väsymyksestä päätimme viettää ensimmäisen yön juhlien rajusti. Todella tyhmää, mutta hostellimme baarissa oli valtaisat bileet, joten minkäs mahtaa. Tulipa joku räkäinen klubikin nähtyä. Siskollapa sen sijaan alkaa olla sen verran ikää, ettei hänen yö-elämään lähdöstään ole koko matkalla tullut juuri mitään. Onneksi hostelleissa ei tarvitse koskaan juhlia yksin.

Cuscon kaduilta löysin suosikkini kaikkien paikallisten ruokien joukosta. Eräs kyltti mainosteli ravitsemusliikkeen tarjoavan jotain salchipapoina tunnettua paikallista herkkua. Kyseessä on lautasella erilaisten mausteiden kera tarjoiltavista ranskalaisista ja makkaran palasista. Tavattoman herkullista! Näitä pitäisi saada Suomeenkin. Nimekseen annos voisi saada makkaraperunat.

Cuscon ympäristössä lojuu, jos jonkinlaista temppeliä ja rauniota. Osa näistä sijaitsee ihan kaupungin rajalla, olihan kaupunki Inkavaltakunnan pääkaupunki ennen kuin suuri nimeämisen mestari Francisco Pizarro perusti Liman. Virallisen käsityksen mukaan kyseinen kaupunki on historian kolmanneksi huonoiten nimetty asutuskeskittymä. Edelle yltävät vain Harjavalta ja Tampere. Palaisinko asiaan? Vaikkapa. Kävimme kuun temppelillä kävelykierroksella. Itse temppeli, joka käsittääkseni oli jonkinlainen luola, oli suljettu. Pari viikkoa sitten joku argentiinalainen neitokainen oli saanut kuningasidean: omatoiminen ayahuasca-rituaali kuun temppelissä. Kyseinen tyttö löytyi kuolleena jostain temppelin alueelta. Avattakoon nopeasti ayahuascan saloja tietämättömille: vahva psykedeeli, jota käytetään sielua puhdistavissa rituaaleissa Etelä-Amerikassa. Eipä siis ihme, ettei neitokaisen seikkailu pimeillä kallioilla sujunut kuin strömsössä. Strömsön ayahuascajaksossa. Niih.

Joookkatapauksessa temppelin ympäristössä oli helposti havaittavissa merkkejä konkistadorien nuivasta suhtautumisesta inkain hengelliseen maailmaan. Puumapatsaiden päät oli napsittu irti ja kondorien kuvat oli poistettu myös. Muutama etäisesti käärmettä muistuttava noro oli yhä erotettavissa. Siinä inkojen maailman kolmijakoisuus: kondori, puuma ja käärme.

Juhlinnan ja turistirundailun yhteydessä hankkimamme kontaktit kertoivat meille pyhässä laaksossa järjestettävästä festivaalista. Musiikkigenrenä oli totta kai kaikkien rakastama trance, joka on jonkinlaista saakelin psykedeeliteknoa. Ihan hirveää sontaa. Moiseen genreen osaan suhtautua kypsällä ”kuulematta paskaa”-asenteella Sontaisuudestaan huolimatta suuntasimme festareille avoimin mielin. Matkaseuraksemme valikoitui eräs israelilainen Omer, ja lippujen ja teltan hankkimisessa auttoi paikallinen toverimme Cristian. Tottahan toki ennen kylmyyttä hohkaville festareille suuntaamista oli paineltava hankkimaan poncho!

Poncho ja pipo samaa väriä. Kuka muka näyttää turistilta?

Yövyimme yön pienessä kylässä nimeltä Pisac, josta jatkoimme laakson pohjalla virtaavan joen alajuoksua kohti Coyan pikkukylään. Pisacissa emme tehneet mitään kummallista. Pisacin rauhallinen hiljaisuus oli yksinomaa tarkoitettu akkujen latailuun ennen festareita. Harmillista kyllä, emme saaneet aikaiseksi tutkia laakson lukuisia raunioita. Yhden näimme vuoren huipulla, Pisacin yllä.

Festarit olivat melkoinen kokemus. Saavuimme paikalle, mutta ilman tapahtuman tapahtuvuudesta kertovaa kylttiä emme taatusti olisi arvanneet onnistuneemme moisessa. Paikka vaikutti olevan jonkun päiväkodin piha, paikalla oli jopa pari lasta! Lapset tarrautuivat takiaisten lailla Elsaan, josta huokunee sellainen tarhatätimäinen leikittäjä asenne. Myös blondius ja eräässä Disneyn tuoreehkossa hitissä esiintyvä kaima edesauttavat hullaantumisessa. Kakarat aloittavat aina vähän ujosti, mutta kohta ne jo letittävät Elsan hiuksia ja heittelevät palloilla maassa nukkuvaa veli raukkaa. Juu ihan kuuluu omiinkin lempileikkeihini.

Todelliset megabileet

Alkamisajankohdaksi kerrotun kello kolmen aikoihin järjestävä taho vasta kärräili kaiuttimia paikalle ja siivoili jalkapallomaaleja pois tieltä. Missään ei näkynyt kaljatelttaa tai ruokakojuja tai muutakaan festivaaleille olennaista infrastruktuuria. Pikkuhiljaa kaikki trancea rakastavat pikku hipinretaleet sitten valuivat alueelle ja musiikki saatiin päälle. Päätin vetää teltanpystytyskännit ja odottaa pimeää, jotta pikku projektissa olisi edes jotain jännää.

No jännääpä siinä projektissa sitten riittikin ihan kaikkien Routalempien tarpeiksi. Vanha herrasmies, joka vuokrasi telttamme oli kaikessa arvokkaassa seniiliydessään vuokrannut saakeli sisä- ja ulkoteltan eri pakoista. Perkele. Sitä sitten pyöriteltiin ja käänneltiin ja väänneltiin, jopa apujoukkojen kera. Voinette uskoa homman olevan kaaoksessa, jos teltanpystytysylpeyteni sallii apujoukkojen tunkeutumisen reviirilleni. Ärräpäideni keskellä eräs brasilialainen tyttönen luuli keksineensä ratkaisun. Hyväksyin ratkaisun, vaikka lapsikin näki teltan olevan yhä ihan viturallaan. Tulipahan jollekin edes hyvä mieli. Siinä kuitenkin mahtuisi nukkumaan, mikäli sekavan paskamusiikin pauhussa moista jaksaisi tehdä.

Mikäli kuvaan saisi äänet mukaan, en niitä lisäisi, sillä sisältö olisi tavattoman luokatonta ja ala-arvoista kieltä.

Itse festareilla bailaaminen jäi melko vähäiseksi. Ihmiset istuskelivat kahden kottikärryn kyytiin kasatun kokon ympärillä ja siinä sitten pienen festarikansan turvin paranneltiin maailmaa olutpullojen kanssa (juu kaljakoju löytyi). Joillain vierailla tosin oli jonkinlainen lääkekaappikin mukanaan. Huumehisten kirjoa oli todella mielenkiintoista seurata. Trancen pauhu ei loppunut ennen seuraavaa puoltapäivää, mutta nukkumaan piti päästä, joten kömmin telttaamme. Jumaliste! Siskokultani oli päättänyt kääriytyä makuupussiini ja vilttiimme, jotka olivat ainokaiset yöpymisvälineemme. Ponchon hennossa lämmössä sitten hytisin hetken ja totesin ainoaksi vaihtoehdoksi painella huumehippien sekaan nuotiolle. Toisella yrittämällä sitten pääsinkin jo peiton alle pariksi tunniksi koisimaan. Aamulla noustessamme koimme perin huvittavan näyn: lauma paremmalla lääkelaukulla varustautuneita hippejä siellä vielä yritti joogata ja tanssia ja löytää sielunrauhaa. Aika kömpelöltä se näytti, mutta ainakin lääkekaappi näytti voittaneen kaljakorin vireystilan ylläpitämisen herruudesta käytävässä raivokkaassa mittelössä. Me painelimme kohti Cuscoa. Pyhän laakson tutkimiseen suosittelisin ennemmin patikointia ja raunioiden tutkiskelua. Hippien kanssa festarointi osoittautui jo päivässä sangen väsyttäväksi kokemukseksi.