Puno, tuo valtaisan pahoinvoinnin aiheuttaja

29.7.-4.8.2018

Cusco-Puno-Cusco

Kaksi kuukautta elämänkoulun työnvieroksuntalinjaa takana ja kyllähän tämä maistuu. Cuscossa vierailevilla on kaikilla yksi yhteinen nimittäjä: suunnitelma käydä toteamassa Machu Picchu syystäkin hylätyksi paikaksi. Meidän suunnitelmamme viivästyivät, sillä lippuja hankkiessa kävi ilmi, ettei vapaita paikkoja ole ihan joka päivälle. Päätimme siis tehdä pienen retken Punoon, Titicacan rannoille.

Yöbussi on tavattoman mukava tapa matkata. Kaikissa (ainakin lähes) Cuscon asemalta lähtevissä busseissa on tavattoman mukavat penkit, jotka kääntyvät lähes makuuasentoon. Makuupussi olisi kuitenkin ollut hyvä ottaa mukaan, sillä ikkunat vuosivat ja oli hieman kylmä. Onneksi oli poncho! Matka vieläpä osoittautui liian lyhyeksi. Bussi tiputti meidät selkeästi kaupungiksi tunnistettavalle alueelle joskus puoli viiden maissa. Missään ei oikein näkynyt ketään ja me hytisimme kylmässä ja pimeässä. Kaduilla harhaillessamme näimme välillä vilauksen taxista, mutta ne taisivat olla varattuja. Ponchossani näytän turisteimmalta ilmestykseltä, joka on kuunaan tallannut Punon roskaisia katuja. Tämä ei tietenkään ole hyvä. Hömelöt turistit vetävät puoleensa pitkäkynsiä. Onneksi olimme liikkeellä pitkäkynsien työaikojen ulkopuolella ja löysimme taxin, joka vieläpä löysi hostellin. Kun reissua on jäljellä enää pari viikkoa, tekee mieleni jo hieman lällättää paikalliselle kriminaalistolle. Kaksi kuukautta olen kannellut arvotavaroitani ympäri hurjaa Etelä-Amerikkaa, eikä kukaan ole edes ehdottanut omistajanvaihdosneuvotteluja. Tai no voi olla, että joku on vinkannut jotain, mutta en ole ummikkoudessani ymmärtänyt pyyntöä. Taidan kuitenkin mieluummin koputella puuta ja naureskella sitten kotona, mikäli siihen on aihetta.

Puno ei ole todellakaan kaunis. Kaupungin onneksi Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi ja tämä legendaarinen lätäkkö vetääkin puoleensa sangen runsaahkosti väkeä, joka kiikuttaa hopealanttejaan elättämään kylän nöyrät kansalaiset. Itsessäni järvi ei nyt varsinaisesti herättänyt mitään suuria tuntemuksia. Järvi nyt on järvi. Olen nähnyt sellaisia ennenkin. Järven historia on toki kiintoisa. Legendan mukaan Titicacalla sai alkunsa itse ensimmäinen Inka, Manco Capac, Auringon poika. Kaveri oli melko pätevä veikkonen. Hän vaelteli ympäri vuoria, kunnes tuli Cuscoon, jossa hän sitten rupesi paikallisten kuninkaaksi, opetti maanviljelyä ja lopetti ihmisuhraukset. Hän myös selkeästi hallitsi henkilöbrändin rakentamisen.

Toveri Capac osoittaa järvelle

Ensimmäiset päivät Punossa vietimme pyöriskellen ympäri kaupunkia ja kiipeillen kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Itse ajattelin tätä korkeanpaikanleirinä siskolleni, jonka mäki- ja porraskestävyys on hieman heikohko. Meillä oli kuitenkin Machu Picchulle kapuaminen edessämme. Noh, joku on varmaan nähnyt Rocky Balboan porrastreenikohtauksen. Ajattele naispuolista Rockyä, joka raahautuu hitaasti, mutta äänekkäästi huohottaen porras kerrallaan eteenpäin. Onneksi olkoon, olet mahdollisesti luonut mieleesi kuvan portaita kiipeävästä siskostani.

Puno ja järvi, voi tätä kuvituksen suurta juhlaa

Suunnitelmanamme oli suunnata järven saarille muiden turistien sekaan hämmästelemään, että onpahan saaria. Odotukseni eivät olleet järin korkeat, olenhan nähnyt saaria ennenkin. Lisäksi Punossa, 3800 metrin korkeudessa, on perkeleen kylmä, eikä ajatus viileästä tuulahduksesta järvenselällä tuntunut mukavalta. Luontaiset viivyttäjät astuivat kuvioihin. Yöllä ei tullut uni ja jopa makuupussissa oli saakelin kylmä. Kierin tunteja ja vointi oli hieman heikko. Lopulta tuli se tunne, että nyt on mentävä tai aamulla saamme ottaa selvää, minkälaista vahingonkorvausta hostellimme perii pilalle oksennetusta sängystä. Varmasti kaikki vatsataudin oireiden kanssa tekemisissä olleet tietävät sen kamalan tunteen, kun oksentaessa vanha ystävämme Ribbentrop ilmoittaa tulostaan. Siinä kohtaa mukava oksentelu muuttuu todelliseksi kamppailuksi elämästä ja puhtaista kalsareista. Valtaisalla sulkijalihastyöllä sain kuitenkin pidettyä pelin omissa käsissä ja pystyin palaamaan sänkyyn voittajana. Saarille lähtö toki myöhästyi.

Heikon voinnin takia pitämämme välipäivä kului sängyssä lojuen, mutta seuraavana aamuna pääsimme vihdoin lähtemään kohti Urosin kelluvia saaria. Jotkut Inkojen amerikkalaistyylisiä vapautusyrityksiä paenneet heimot rakensivat järvelle valtavia kaislalauttoja, joilla edelleen asustaa muutamia satoja ihmisiä. Tämä siis on nyt vain tällainen Stubbimainen heitto. En muista oikeaa asukaslukua ja annan sinullekin täyden oikeuden mielipiteeseesi saarten väkiluvusta. En muutenkaan pitänyt saarista. Ne olivat aivan tupaten täynnä turisteja ja minä kun olen tällainen oikea eliittitravelleri ja todellinen oman tien kulkija, saan happamia röyhtäyksiä turisteista. Mitä minä siis teen jatkuvasti näissä rysissä? Noh liikaa väkeä siellä oli kuitenkin.

En ole antropologi, mutta pieni aivokoppa, suuret mulkosilmät ja valtava nenä paljastavat löydöksen ruotsalaisen turistin pääkalloksi. Ollaan varovaisia Taquilella

Taquilen saari oli siistimpi. Toki sielläkin ramppaa jengiä jatkuvasti, mutta siellä sai sentään vaellella rauhassa. Taquilella oli aikanaan joitain esi-Inkoja, joiden rauniot ovat yhä pystyssä. Saarella myös asustaa parisen tuhatta ihmistä omassa rauhassaan, kaukana muun Perun melskeestä. Aika ihanteellinen paikka. Kaunis ja rauhallinen. Vedetkin olivat puhtaammat, kuin Punon rannoilla. Loppujen lopuksi parin saaren reissu oli ihan mukava.

Päätimme poistua Punosta Cuscoon selvittelemään tulevaa siirtymäämme Rio de Janeiroon, jonne meneminen on taatusti yksi reissumme isoimmista virheistä. Toisin kuin luulimme, mantereen sisäiset lennot eivät ole halpoja, eikä paluulentoja Suomeen olisi kannattanut varata Riosta. Rahaa palaa taas ja budjetti itkee. Paluu Punosta ei sujunut ongelmitta. Ensin emme meinanneet päästä bussiin, sillä kaikki paikat näyttivät olevan täynnä. Löysimme kuitenkin lopulta jostain vihoviimeisestä nurkasta bussiyhtiön, jolla oli pari paikkaa jäljellä. Juuri ennen lähtöä Elsa ilmoitti, ettei olo ole lainkaan jees ja nyt olisi syytä poistua vessaan. Jälkeenpäin hän kertoi sen olleen elämänsä kamalimpia öitä. Seitsemän tuntia yöbussissa jatkuvasti oksentaen. Minä kuitenkin nukuin hyvin, eli loppu hyvin, kaikki hyvin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *