Machu Picchulle läpi harmaan työtaistelun

5.-9.8.2018

Cusco-Machu Pichu-Cusco

Cuscosta muodostui selkeästi päämajamme Perussa. Olemme jälleen Cuscossa odottamassa lähtöä kohti seuraavaa seikkailua. On aina mukavampi palata tuttuun paikkaan, jossa ei koe olevansa eksyksissä ensimmäisinä päivinä. Hinta-laatu-määräsuhteeltaan optimaalisen ruuan löytäminen on helppoa ja kaduilla hortoilu mukavaa. Perussa on tosin ongelma: ihmisillä on tapana kulkea kaduilla leveinä rintamina, jotka etenevät tavattoman hitaasti. En tiedä, johtuuko se paikallisten kiireettömyydestä vai mahdollisesti lyhyistä töppöjaloista. Hitaita ovat! Jonkun pitäisi tulla opettamaan tänne vähän länsimaalaista hektisyyttä!

Machu Picchulle lähtöä edeltävänä yönä olimme hostellimme pubissa pienimuotoisen olustelun ja lorvinnan parissa. Leppoisa tunnelma muuttui kaaokseksi, kun eräs Limasta kotoisin oleva neitokainen pudotti pommin: Cuscon liikennealan liitto (tms) on päättänyt ryhtyä lakkoon seuraavana aamuna. Yksikään Cuscon busseista ei aamulla liikahtaisi mihinkään. Tämä oli toki aika helvetillinen ongelma, kun me nyt olimme vihdoin saaneet ne liput sinne perhanan rauniokaupunkiin. Samperin ammattiliitot yrittävät tulla minun ja Machu Picchun väliin. Jos ikinä ihmettelet, miksi joku kannattaa Kokoomusta, syynä on varmasti viha lakkoilevia perulaisia bussikuskeja kohtaan. Sitä paitsi, ei kehitysmaissa ihmisten kuulu voida vaatia mitään oikeuksia! Silloin ne eivät ole enää kunnon kehitysmaita. No kai tässä kohtaa on pakko sanoa, että leikki leikkinä. Hyvä, että lakkoilevat jos joku suututtaa, mutta kyllä minuakin nyppi. Valjastimme hostellimme respasta uskolliset työhevoset selvittelemään vaihtoehtojamme ja muutamien puheluiden jälkeen he ilmoittivat ainoan vaihtoehdon olevan taxi. Hintaa kuuden tunnin huristelulle tulisi noin sata euroa, mikä osoittautui halvemmaksi, kuin uudet liput ja bussi seuraavana ajankohtana. Pelastimmepa vielä erään puolalaisen setämiehen, joka oli autuaan tietämättömänä oluella odottelemassa pääsyä nukkumaan. Kolmelle jaettuna matkan hinta olisi ihan mukiinmenevä. Taxi lähti keskiyöllä. Hyppäsimme autoon ja kuskimme huristeli vielä rengasliikkeeseen tarkistuttamaan renkaiden kunnon, sillä öisillä vuorilla saattaa olla liukasta. Pidin ajatuksesta, olihan meillä koko yö aikaa. Matkaan lähtiessä kuski teki vielä ristinmerkit. Mietin, olisiko minunkin pitänyt, mutta tuskin ne taivaassa välittävät teeskentelijöistä. Paiskaavat vielä salamalla…

Kolme tuntia myöhemmin olimme matkamme korkeimmassa pisteessä, noin 4300:ssa metrissä. Törmäsimme lumirajan yläpuoleiselle tieosuudelle seisahtuneeseen autoletkaan. Kuskimme tiedustelut kertoivat tilanteen olevan huono: letka ei liikkuisi ennen aamua, tiellä oli loskaa ja kesäkiekoilla varustautuneet autoilijat eivät pidä loskasta. Oli aika ottaa torkut. Aamun sarastaessa, joskus viiden aikaan liukasteleva letka yritti päästä etenemään, mutta kaikki olivat jumissa. Hetken katselimme kuskin yritystä sutia loivaa mäkeä ylös, kunnes kerroimme tämän olevan rutiinihommia Euroopassa. Painuimme työntöhommiin. Myöhemmin huomasin tehneeni työntöhommissa elämää suuremman uhrauksen: minun ja rakkaan hattuni yli kuusi vuotta kestänyt yhteinen taival oli tullut päätökseen. Vuori oli vaatinut veronsa, mutta me pääsimme hitaasti, mutta varmasti jatkamaan matkaamme kuivalla tieosuudella. Vietä sinäkin tahollasi hiljainen hetki hattuni muistolle. Täytynee etsiä hyvin varusteltu herrain hatuttamo tai päähineistämö.

Työnyöhommissa hattuja syövällä vuorella

Machu Picchulle ei siis pääse autolla. Viimeinen tieosuus päättyy Hydroelectrican juna-asemalle, josta pääsee Aquas Calientesin kylään joko törkyhintaisella junalla tai parin tunnin marssilla. Meidän matkamme Hydroelectricalle kesti vähän enemmän, kuin tavalliset kuusi tuntia. Me huristelimme paikalle puolen vuorokauden matkustuksen jälkeen, kuljettuamme pitkin lumihuippuja ylittäviä ja kanjonien kaiteettomilla reunoilla mutkittelevia teitä. Oli muuten jälleen hienoa kammota korkeita paikkoja. En syönyt tai nukkunut tuona yönä juurikaan, joten olin varsin innoissani tulevasta parin tunnin taivalluksesta. Matka sujui kuitenkin hyvin. Junaradan reunaa seuraava reittimme oli hyvin tasainen ja 11 kilometrin matka taittuikin alle kahdessa tunnissa. Tärkeintä on muistaa väistää junaa. Muuten matka sujuu liiankin vauhdilla junan keulakoristeena. Aquas Calientesiin (otan haltuuni oikeudet kaikkiin kirjoitusvirheisiin, en jaksa tarkistaa oikeaa nimeä) päästyämme painuimmekin suoraan nukkumaan.

Machu Picchulle nousun aamuna nousimme ennen aurinkoa ja liityimme ihmisvirtaan, joka suuntasi kohti ylös vieviä portaita. Kukkulalle kipuaa päivittäin yli tuhat turistia, joten tuntui tärkeältä olla huipulla ennen pahinta rynnäkköä. Saimmekin mainion startin. Ohitimme kipuamisen alussa joukoittain hitaita lyllertäjiä. Näytti siltä, että El Mökön kuntohuippu osui kuin osuikin juuri Machu Picchulle! Niin siis oliko kyseessä kilpailu? Eräs viisas mies kerran kirjoitti: Aina, kun joukko ihmisiä kävelee samaan suuntaan, joku voi olla toista nopeampi. Se on siis kilpailu. Aika kehno sanonta. Eikä sanojakaan nyt mikään elämää suurempi älykkö ole. Kaiken huipuksi ensimmäisen vartin jälkeen menomme alkoi hyytyä. Aloimme menettää sijoituksia. Ohi mentiin oikealta ja vasemmalta. Miksi muut eivät joudu pitämään taukoja? Dopingia! Sitä sen on oltava! Oletettu kuntohuippu osoittautuikin ylikunnoksi. Ymmärtänet pettymykseni.

Siellä oli muitakin aamuvirkkuja

Huipulle kuitenkin päästiin noin tunnin taaperruksen jälkeen. Kerrottakoon, että nössöille lylleröille on myös järjestetty maksullisia bussikyytejä ylös. Älä ole nössö lyllerö. Valitse portaat. Jatketaan! Mitäkö mieltä olen paikasta? Noh onhan se siistiä päästä ottamaan the kuva (löytyy alempaa). Näkymät ovat kyllä sangen huikeat, kuten arvata saattaa. Paikka näytti siltä, miltä kuvissa, joissa ei tosin ole satoja muita hönöjä ottamassa the kuvaa. Itse olen kylläkin käytännön miehiä ja sanoisin, etten olisi asunut noin vaikeapääsyisellä paikalla. Suututtaisi kivuta tunnin portaita joka kerta kun poistuu kylästä. Olen asunut kahdeksannessa kerroksessa ja hissi oli aika usein epäkunnossa, tiedän siis mistä puhun. Olen myös kohtalaisen varma, että portailla on jotain tekemistä paikan hylkäämisen kanssa. Oli kai helpompi rakentaa uusi koti, kuin kiivetä vanhaan. Teoriani mukaan siis paikka tyhjeni itsestään. Toisaalta Machu Picchulla on ihan sikana alpakoita ja laamoja pyörimässä vapaina ja onnellisina. Olisihan siellä niiden kanssa ihan kiva asua…

Siinä The Kuva

Paluumatkallamme emme tarvinneet taxia, vaan otimme collectivon tai jonkun sellaisen. Kyseessä on siis pakettiauto, tällä kertaa Hyundai, johon on ahdettu niin paljon penkkejä, kuin vain saadaan menemään. Meidän menopelissämme taisi olla tilaa yhdelletoista matkustajalle. Oma paikkani löytyi kuskin vierestä. Matkasta muotoutui sangen miellyttävä, kun ensimmäisellä minuutilla vieressäni istuva (ei siis kuski) herrasmies päätti ottaa nokoset painamalla päänsä olkaani vasten. Mukavaa läheisyyttä. Pidän tosin olkapäätäni henkilökohtaisena tilanani. Henkilökohtaisessa tilassani ei oikeastaan sopisi harrastaa läheisyyttä pyytämättäni. En kuitenkaan tohtinut häiritä setää, vaan vietin jälleen hieman hämmentävän seitsentuntisen huristellen läpi kauniin maaseudun ja vuorten rinteiden tuhiseva ukkeli tuestani nauttien. On ne bussit vain aina yllätyksiä täynnä.

Oijoijoi miten ihana se onkaan

Oi niitä oli kaikkialla ja ne oli huippuja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *