Ihan lälly Rio De Janeiro

5.-20.-8.2018

Jeps mä huomaan, on aika pitkä aikaväli tuossa. Kokonaiset pari viikkoa. Tulevassa pätkässä, joka arvatenkin venyy pitkäksi ja ikävystyttäväksi, kerron siis viimeisistä päivistämme Perussa, josta jatkan Rion viikkoon. Ota siis mukava asento ja sammuta koneesi, keksit varmaan parempaakin tekemistä. Edessäsi on vain tavaton määrä yhdyssana- ja pilkkuvirheitä.

Aamun ensimmäinen tunteeni oli haikeus, nimittäin kirjoittaessani tätä (aloittaessani, nää vähän venyy) on reissun viimeinen päivä. Huomenna alkaa lentely kohti kotia, jossa odottaa kaikki ne ikävät velvollisuudet ja oravanpyöräilyt, joita olen koko kesän niin antaumuksella pakoillut. Ainakin koulunpenkillä istuessani voin yrittää sulkea silmäni ja palata muistelemaan nuoruuteni Etelä-Amerikkaa. Suvussamme esiintyy tosin muistisairautta, joten saatan myös nähdä vain harmaata mössöä. Alettakoon siis jälleen kirjaamaan ylös materiaalia internetin loputtomaan täyteyteen. Palattakoon nuoruuteni Cuscoon!

Machu Picchun jälkeen tiemme johti Rio de Janeiron varman murhamukiloinnin kaduille. Olimme vain vaivaisen mantereen leveyssuuntaisen läpimitan (standardi yksikkö) päässä mokomasta. Tutkimuksemme tulokset osoittivat, ettei ”säästöratkaisu” Rio Brancon kautta säästäisi tarpeeksi rahaa, jotta se varsinaisesti kannattaisi. Kiinnostuneille toki tiedoksi, että Rio Brancoon tosiaan kulkee Cuscosta lähes vuorokauden mittainen bussikyyti. Brasilian sisäiset lennot eivät nekään olleet varsinaisen halpoja, joten mepä päädyimme lentämään taas. Kaiken tämän kerosiinin katkun keskellä koen yhä olevani vihreiden arvojen kannattaja. Mikä on kaksinaismoralisti? Se lienee jonkinlainen sivistyssana. Jos joku kysyy, kerron olevani sivistyssana. Kysyjä saa itse päättää, miksi sivistyssanaksi minua luulee. Suosituiksi kohonnevat imbesilli tai abduktoitava (välittömästi). No ei kaksinaismoralisti edes välttämättä ole sivistyssana. Älköön olko turhan eksakteja.

Teimmekö mitään kummempaa Cuscossa? Emme. Lorvimme. Kävimme toki kurkkaamassa pikkiriikkisen Saqsaywamanin (tarpeeksi lähellä oikeaa nimeä) linnoitusta ihan vain ulkoa käsin. Liput olivat kohtalaisen kalliita verrattuna paikan odotettuun viihdearvoon. Vinkkinä muille ihan vain vilkaisua suunnitteleville: valkoisen Jeesuksen luota pääsee aika kivasti kiertämään lippukojut ja pääsee näkemään osan paikasta. Ihan siisti paikka kun olivat saaneet valtavat kivenmurikat muotoiltua täydellisen yhteensopiviksi. Laitanpas vaikka alas kuvan säästääkseni tuhat sanaa.

Siinä kiviä. Kivien väliset saumat ovat hyvin tarkat. Miksen ottanut parempaa kuvaa? Koska blogin tuottaminen ei kulje ihan jokainen sekunti mieleni matkatessa läpi konkreettisten ja abstraktien asioiden.

Muutoin oleilumme Cuscossa päättyi laiskoissa merkeissä. Hävisin vetomme reissun mittaan tapaamiemme suomalaisten määrästä. Oma arvaukseni oli kolme tai vähemmän. Cuscossa luku nousi kokonaiseen neljään. Ihan Kanaria! Noh ei Cuscosta sen enempää. Koneella limaan, jossa kahdeksan tunnin vaihto ja Brasiliaan. Tsädäm, näin sain melko laiskan alkuosan päätökseen ja pääsemme Rioon. Oi aurinko, lämpö ja valkoinen hiekka!

Oi mikä kumma? Katedraali vai avaruusalus? Praise The (Sith) Lord

Viikko Riossa alkoi mainioissa merkeissä. Rio on kyllä mainio juhlinnan keskus! Mekin siinä illalla suuntasimme Lapaan. Lapassa kerrottiin olevan runsas ravintolatarjonta. Hurjilla kaduilla suunnannäyttäjäksi valikoitunut vanhempi rouvakin kutsui meitä hulluiksi. Ilmeisesti kaltaisemme blondit päätyvät Rion yössä herkästi vähintäänkin hautaan, tai mikä pahempaa, ehkä jopa Olli Lindholmin keikalle. Sulaa hulluutta. Päädyin kaikesta kuumotuksesta huolimatta suorittamaan todellisen paikalliskohtaamisen, kun jollain täysin epämääräisellä tavalla päädyin kolmen paikallisen herrasmiehen seuraan. Olivat jalkapallofaneja, jotka eivät puhuneet englantia, espanjaakin vain vähän. Aivan mahtavan vieraanvaraista toimintaa! Ottivat minut ylimmäksi ystäväkseen ja juttu kulki yli, läpi ja ali kielimuurien ja barrikaadien.

Lentäminen on tilastollisesti turvallisin ja täten myös vellihousuin tapa matkustaa. Lenneltyämme runsahasti oli todellakin aika palautella todellista koviksen mainetta. Evira, jota vastaan yleensä kapinoin syömällä pilaantunutta ruokaa, ei ollut antanut mitään suositusta Rioon liittyen, joten jouduimme turvautumaan ulkoministeriöön, joka julistaa sivuillaan seuraavasti:

” Suurkaupunkien slummit “favelas”, erityisesti Rio de Janeirossa, ovat erittäin vaarallisia alueita ja niitä tulee välttää. Riski joutua keskelle aseellista välikohtausta on korkea. Turisteille järjestettäviin slummikiertoajeluihin osallistumista ei suositella.”

Favelaan siis! Vähän arvelutti ajatus kierroksesta köyhimpien ihmisten elämän keskelle. Miksi meidän turistien pitää mennä sinne pällistelemään? Ei suomessakaan viedä turisteja leipäjonolle ja sossun luukulle ihmettelemään toisten hankalaa elämää. Lisäksi minulla oli krapula. Kaikesta huolimatta mielenkiinto voitti. Sanoinko jo jotain kaksinaismoralismista? Taisi se tuolla tulla. Enpä siis ala paasaamaan. Elämä on helpompaa, kun sulkee silmänsä omille virheilleen. Sinne silmäluomen alle on hyvä sitten kätkeä hirsiä.

Meidän vierailumme kohteeksi osunut favela, Santa Marta, on yksi Rion turvallisimmista. Se sai aikanaan runsaasti näkyvyyttä, kun Michael Jackson kuvasi siellä musiikkivideon kappaleelleen They dont care about us. Oppaamme aloittikin kierroksen kotoaan esittelemällä videon aamucaipirinhojen yhteydessä. Yhtenäisen hostellimme asukkaat kärsivät kollektiivisesta darrasta, joten herran kirpakan raikkaat tarjoilut olivat sangen tervetulleita. Kivutessamme mäen huippua kohti oppaamme kertoili favelan elämästä. Paikalla on oma presidentti, joka johtaa paikan toimintaa ja toimii yhteyshenkilönä poliisin ja jengien kanssa. Favelaan on lähivuosina saatu juoksevaa vettä ja hissi, jottei aina tarvitsisi kiivetä. Kaduilla näkyi aseita, josta pääsemmekin jokseenkin oudoksuttavaan faktaan: kummallista kyllä, joku kristillisdemokraattioletettu on saanut läpi säännön, jonka mukaan ammuskelu on kiellettyä aamu viiden ja ilta kahdeksan välisenä aikana. Sääntö-Suomi, sanovat, mutta kyllä ne tuollakin osaavat ihmisiä holhota!

Kävimme kukkulan huipulla katselemassa maisemia. Kuten tavallista, maisemat olivat jälleen kovin mainiot. Köyhillä alueilla tuli vettä, kun taas Ipaneman rannoilla paisteli aurinko. Jumala rakastaa kapitalisteja.

Visuaaliselle ilmeelleni loppuun asti uskollisena rakeinen kuva. Rannalla ne rikkaat vain paistattelee.

Alas mennessämme meitä odotti yllätys. En ole varma, onko jalkapallo aina osa kierrosta, mutta jotkut paikalliset palloilijat halusivat haastaa krapulaiset gringot otteluun. Annoimme vähän tasoitusta ja hävisimme niukasti 2-1. Voittaminen olisi saattanut käynnistää panttivankidraaman. Kaiken kaikkiaan kierros oli sangen mielenkiintoinen. Suosittelen silläkin pikku riskillä, että pääsee hengestään.

Eräänä päivänä ravintolaehdotusta kysyessämme hostellimme työntekijä David neuvoi meitä suuntaamaan ylämäkeen kohti Santa Teresaa. Iltaisen valottomuuden ja matkan mäkisyyden ansiosta suunnittelimme taittavamme pari kilometriä yyberillä. Voi mikä vellihousu meille osuikaan! Määränpäämme kuullessaan kuskimme ilmoitti, ettei ajaisi kyseiselle alueelle yöllä. Me olimme vierailleet paikassa jalan jo useita kertoja. Oli uuden suunnitelman aika.

Lähdimme syömään oikein isosti. Brasiliahan on lihansyöjän paratiisi ja paratiisin napana Riossa toimii eräs Copacabanassa sijaitseva ravintola. All you can eat-periaatteella toimiva paikka on kallis, mutta erilaiset lihat ovat taivaallisia! Lihansyöntiä tulisi vähentää, mutta voin kertoa, että nyt kaadettiin sademetsää oikein huolella! Ihminen on heikko… Jos vielä muistaisin paikan nimen, salaisin sen kaikilta, jottei kukaan muu mene suorittamaan samanlaista ympäristörikosta. Kaksinaismoralismi taitaa olla kirjoituksen hallitsevia teemoja.

Moni tietää Riosta yhden nähtävyyden: iso kökkö ruotsalaista vuolukiveä. Tarkalleen ottaen ”kökkö” muistuttaa läheisesti ihmisten luultavasti kuvitteellisia ja vääristyneitä mielikuvia eräästä Lähi-Idän alueella vaikuttaneesta profeetasta. Jotkut tosin näkevät hänet vain saarnaajana. Joillekin hän on Kuningas Litmasesta seuraava. No nokkelimmat pokkelimmat jo arvaavatkin kyseessä olevan Jeesus Nasaretilainen, joka ihmeteoillaan ja inspiroivilla puheillaan jeesusteli Nasaretin pikkukylän maailmankartalle. Patsaasta ei jäänyt paljoa kerrottavaa. Möllötteli vain käsiä levitellen ja inspiroiden satoja turisteja poseeraamaan samassa asennossa patsaan edessä. Hiivatun pellet. Kammottavan ahdistava paikka. Toki maisemat olivat jälleen ihastuttavat, mikä tosin ei yllätä. Maisemat ovat aina sangen mainiot, kun kiipeää korkealle ja kelit tarjoavat hyvän näkyvyyden.

Tsiissukselta poistumisemme meinasi torpedoida iltaiset suunnitelmamme. Emme tajunneet, ettei sieltä tule takseja alas. Lähdimme kävelemään peukalo pystyssä. Hieman jännitti, että mikäs kiva jengi meidät ottaa kyytiinsä ja mihin hintaan he päästävät ulos. Onneksemme meidät alas kuskannut jengi käsitti kaksi aikuista ja yhden taaperon. Tällaisia jengejä kutsutaan perheiksi. Ne eivät ole vaarallisia, mutta joskus vanhemmat jäsenet hemmottelevat lapsensa pilalle ja synnyttävät maailmaan lisää rasittavia kitisijöitä, jotka haluavat kaiken ja mielellään heti. Kaikista vierailemistani maailmankolkista juuri Rion luulisi olevan se, jossa peukalolla viestitään vain ystävällisyyttä, eikä kyydin tarvetta. Tämä toimikoon todisteena, ettei sekään kaupunki ole kuolemantuomio.

Niin siis tosiaan illan suunnitelmamme oli jalkapallo-ottelu. Botafogo sai vieraakseen Atletico Mineiron. Ottelu käytiin kaukana keskustasta Estadio Olimpico Nilton Santosilla. Botafogon kaupunginosa siis sijaitsee aika tarkalleen keskustassa. Kuka näistä stadioneista päättää?

Tekee heti mieli heittää toi muovituoppi tonne kentälle ja alkaa riehumaan kun katsomossa kaljaa juon.

Mukaamme saimme erään brasiliattaren, jonka olimme tavanneet eräänä iltana kadulla tapahtuneen juhlinnan yhteydessä. Kerronpas katubile kulttuurista myöhemmin. Joka tapauksessa neiti osti meille liput, noin 7€, jonka jälkeen päädyimme huutavien raitapaitojen sekaan. Havaitsin kuitenkin, että meidän raitapaitojamme oli vähemmän, kuin toisessa katsomossa, ja ymmärsin olevani vierasfanien ympäröimänä. Tästä antoi viitteitä myös raskaasti aseistautuneet poliisit ympärillämme. Onneksi ystävämme oli todellinen kontaktihirmu, eikä mennyt kuin pari hassua minuuttia, kun hän oli jo hankkinut meille poliisisaattueen (kaksi poliisia) kotijoukkueen fanikatsomoon. Ottelu oli toki viihdyttävä, mutta Botafogo otti 0-3 turpaan ja suuret juhlat jäivät kokematta. Myöskään mitään mellakkaa ei syntynyt, vaikka katsomossa oli alkoholitarjoilu. Siis kaljaa katsomoon, eikä kukaan edes tapellut? Meille on suomessa valehdeltu! Se kristillisdemokraattinen anniskelun ja urheilun seoksesta sikiävä inferno loisti poissaolollaan, vaikka ihmiset olivat pettyneitä omiensa otteisiin. Myös puoliajalla Suomessa tavattavat jonot puuttuivat. Kellään ei ollut kiire käymään kaljakojulla. Täysin vallankumouksellinen idea! Katsomotarjoilu totisesti toimii!

Kirjoitukseni julkaisu sen kuin viivästyy, joten käyn jutun lyhykäisesti loppuun. Riossa on toki mainio ravintola tarjonta, mutta tyhmänrohkea ja elämäänsä kyllästynyt idiootti löytää parhaat kekkerit kadulta. Me päädyimme katutaiteen, halvan oluen, virtsan tuoksun ja epämääräisen, mutta herkullisen ruuan keskelle sekä Lapaan, että Pedra do Saliin. Ihmiset puhuvat toki hieman kömpelösti englantia, mutta ovat ihan tajuttoman mukavia. Taskuvarkaisiin tulee kuitenkin suhtautua vakavasti. Itsekin pääsin testaamaan lompakkoni ketjua tositoimissa. Viimeisenä iltana käyty ottelu päättyi tulokseen Ankkamies 2000, taskuvaras 0!

Vihdoin kuukausien jälkeen sohjoisen suomen inspiroimattoman ilmapiirin keskeltä saan viimeisen postaukseni julkaistua. Sori Mummi!